Turvavene 4

 

Katson ympärilleni, pihalle oli kasvatettu ruusuja, pelargonioita, ja orvokkeja. Marjapuskia oli ainakin kymmenen. Pihatie oli koristeltu kauniilla ympyränmuotoisilla kivillä. Kaupungin hälinä kuului vain vaimeasti tässä paratiisissa.

Epävarmuus alkoi iskeä sydämeeni. Olinko sittenkään tullut oikeaan pihaan? Ovi avautuu… Ja näen miehen kasvot. Kasvot muistuttavat minua haamukuvasta menneisyydestäni. Nämä kasvot ovat vain ryppyisemmät, silmissä näen iloa ja surua samaan aikaan. Se oli isäni.

”Kappas kenet se merituuli toi tullessaan. Hei Emilia.”- isäni sanoi iloisella äänellä. Päässäni pyörii tuhat asiaa yhtä aikaa. Ensiksi meinasin suuttua. Sitten mieleeni tuli, antoiko Milla tarkoituksella väärän osoitteen. Kuinka kauan hän on pitänyt yhteyttä isäämme kertomatta siitä minulle? Miksi hän haluisi olla tuon perheen rikkojan kanssa tekemisissä? Suuttumus tuli pintaan, sitten tuli suru. Suru siitä, että isäni on jo vanha, ja en edes tiedä hänen puoltaan tarinasta. Suru siitä kuinka monta vuotta olen jäänyt syrjään. Sain soperrettua viimein: ”Hei isä, luulin että Milla asuu täällä.” Isäni tutkaili kasvojani, ja sekunnit tuntui tunneilta ennen, kun hän vastasi. ”Kyllä Milla täällä asuu, Asun hänen kanssaan. Nääs on alkanut kunto menemään siihen suuntaan, että en pärjää enää yksin. Tulisitko sisälle niin vaihdamme muutaman sanan, uskoisin että meillä on paljon keskusteltavaa?” Hän väistyi ovi aukolta ja näytti tietä eteiseen. Mietin hetken menisinkö sisään, vai kääntyisinkö kannoillani, ja lähtisin takaisin kotiin. Päiväni oli muuttunut lähemmäksi painajaista. ”Okei.” sopersin. Ja astuin taloon sisään. Eteinen oli kaunis. Kasveja oli paljon, tammi lattia, sekä upea mahonkinen pöytälaatikosto. Kengille löysin oman paikan oikeanpuoleiselta seinältä, oudosta pidikkeestä. Asettelin kenkäni siihen. Ja seurasin isääni pitkän käytävän päähän. Seinillä oli vanhan näköisiä tauluja, Kullanväriset ja kaarevat kehykset sopivat jotenkin niin upeasti lattiaan. Kokonaisuus oli samanlainen kuin astuisi vanhaan kartanoon.

Keittiössä isä meni keittämään suoraan kahvia, ja pyysi minua istuutumaan pirtinpöydän viereen. Pirtinpöytä ei ollut normaali, se oli samanlailla muotoiltu kuin taulut, kaarevat jalat, pyöristetyt kulmat. Mutta miksi se on vihreä? Keittiö muistutti enemmän kasvihuonetta kuin keittiötä. Vasemmalla puolella oli pieni bambukasvi, ja sen vieressä seinässä yrttiteline. Ihastelin silti tätä kaunista huonetta. Tämä on kuin satujen talo. Kotoisa, raikas, ja tänne voisi rakentaa kymmeniä eri tarinoita. Niin kuin koti.

Hiljaisuus oli jatkunut jo tovin. Ja isäni sai kahvin keitettyä. Hän haki meille molemmille kahvikupit, jotka luojan kiitos ne olivat normaalin kokoiset. Isäni kaatoi kahvia kuppiini, samalla kysyen ”maitoa, sokeria?”     –Maitoa kiitos, riittää jo. Isä haki maidon jääkaapista. Ja antoi sen minulle. Hän istuutui myös pöydän viereen. ”Kuulin että asut edelleen saarella. Olisin halunnut tulla käymään, mutta Millan mielestä se ei ollut hyvä idea.” Hymähdin. ”Niin, olen Millan kanssa samaa mieltä asiasta. Se on nyt minun kotini. Ja en pidä vieraista. Mutta nyt kun pääsimme aiheeseen, Olisiko sinulla mitään sanottavaa minulle?” Äänestäni kuului, että olin hieman ärsyyntynyt.

”Mistä aloittaisin, Oli vuosi 1995 kun löysin Raijan. Raija oli henkireikäni kotona vallitsevaan tilanteeseen. Rakastin äitiäsi syvästi, ja minusta tuntui pahalta, koska en voinut auttaa häntä. Yritin kyllä. Ehdotin monta kertaa, että muuttaisimme kaupunkiin, ja te pääsisitte sivistykseen. Äidillesi oli tärkeää asua saarella. Hänellä on edelleen talon alla säilö, mistä löytyy monia erilaisia alkoholijuomia. Hän valmisti viinistä viskiin kaikkea. Hän oli taitava siinä mitä hän osasi. Aluksi hän vain maisteli tuotantoeriä. Mutta kun hän ei saanut pienpanimona niitä myytyä, ja kuljettaminen saarelta oli vaikeaa, hän masentui. Hän ajatteli, että juomat olivat pahoja, ja siksi ne eivät myyneet. Kun aloititte koulun, ja toitte kotiin uutisia kaupungista, ajattelin että ehkä minun pitäisi myös lähteä ottamaan happea saaren ulkopuolelle. Äitisi ajatteli, että petän häntä, vaikka todellisuudessa kävin vain kiertelemässä kaupungissa, ja katsomassa asuntoja. Eräänä päivänä Raija esitteli minulle upeaa asuntoa. Näin meidän perheemme asuvan siinä. Siellä olisi ollut teille molemmille omat huoneet, juuri sellaiset värikkäät, jotka aina toivoitte. Mutta äitinne ei halunnut kaupunkiin. Hän kutsui tätä syntiseksi, sekä ihmisiä ahdasmielisiksi. Eräänä iltana tappelimme niin pahasti, että päätin muuttaa yksin kaupunkiin. Näin äitiäsi tämän jälkeen muutaman kerran, jolloin hän sanoi, että kertoi teille, että kuolin. Minusta tuntui, kun olisin kuollut oikeasti. Olin todella surullinen monta vuotta, kävin koulunne luona katsomassa teitä, mutta niin että ette nähneet minua. Halusin kunnioittaa äitinne toivetta. Hän halusi, että olen kuollut, ja näin tapahtui. Olit vasta 14-vuotias. Monena päivänä itkin itseni uneen, koska näin teidät niin surullisina. Rakensin asunnon valmiiksi, ja kun Milla muutti kaupunkiin, näytin hänelle tämän. Milla asuu täällä miehensä kanssa, ja minä asun talon takana sijaitsevassa pienessä mökissä. Raija oli vain asunnonvälittäjä, ja hän auttoi minua isomman surun yli. Mutta usko minua, minä en pettänyt äitiäsi.”

Seurasi syvä hiljaisuus, isäni otti kahvista ison kulauksen mustaa kahvia. Katsoin häntä kyyneleet silmissäni. En löytänyt sanoja. Ihan kuin kaikki muistoni olisi ollut vain pahaa unta. Otin itse myös kahvista siemauksen. Kunnes isäni jatkoi: ”Emilia, minä tiedän, että minun ei olisi pitänyt jättää teitä sinne saarelle. Mutta minä olin silloin todella järkyttynyt. Milla ei ole tahallaan pitänyt tätä salassa. Hän yritti monta kertaa kertoa sinulle totuutta, siksi hän antoi osoitteensa, jotta tulisit itse katsomaan. Hän pelkäsi, että erakoidut yksin saarelle, niin kuin sinä teitkin. En tiedä huomasitko, kun Milla toi sinulle kalapiirakkaa toisinaan, kuulemma sinä muistit piirakasta minut. Ja se lämmitti sydäntäni. Annan sinulle hetken aikaa käsitellä tätä kaikkea, ja kun olet valmis, voimme keskustella lisää. Olemme menettäneet monta vuotta. Haen sinulle vaihtovaatteet, olet kuin uitettu merenneito. Kaunis, ja helposti särkyvä.”

Jäin katsomaan kahvikuppiini, Näin kuinka se liikkui vaaleanpunaisen kupin reunoja. Jäin miettimään äskeistä tilannetta. Isäni pitäisi olla kuollut, ja siinä hän äsken keitti kahvia, ja puhui minulle. Mitä minun pitäisi ajatella. Näen itseni tällä hetkellä lapsena. Särkyneenä, ja hukassa. Yritän ymmärtää tätä kaikkea, mutta en tiedä mistä lähtisin purkamaan tätä ajatusryöppyä. Katson keittiön seiniä. Ne ovat vaaleaa puuta, joissa on vihreitä raitoja joka toisessa laudassa. Kuka tämän suunnitteli? Miten Milla on voinut olla näin kauan lipsauttamatta mitään? Olen ollut täydessä pimennossa monia vuosia, ja nyt minun pitäisi ymmärtää tämä kaikki. Mitä minun pitäisi sanoa, kun isäni palaa keittiöön. Voisin käydä ehkä pienellä kävelyllä, ja miettiä tätä kaikkea, luulen että isäni ei pahastu tästä.

Isäni palasi hetken päästä keittiöön, ja antoi minulle sinivihreän kukallisen mekon. Kiitin häntä ja kerroin hänelle suunnitelmastani lähteä pienelle kävelylle. Isäni ymmärsi tämän, ja antoi minulle vara-avaimen. Kysyin tietä vessaan, jotta pääsisin vaihtamaan vaatteeni. Vessa oli eteisen vieressä. Ovi sulautui niin hyvin seinään, että sitä olisi voinut luulla salaoveksi. Vessa oli hyvin tilava, astuessani sisään, olisi voinut luulla menevänsä mini kylpylään. Kaikki tasot olivat vaaleanpunaisella marmorilla päällystetty, hana oli kullan värinen, ja vessan päädyssä oli makuu amme. Suihkuverho ei ollut tavallinen. Se näytti, kun kultaketjut olisi kiinnitetty katosta. Ihastelin tätä kauneutta. Vessanpönttö oli valkoista marmoria, joka sulautui täydellisesti joukkoon. Aloitin riisumaan vaatteitani, ja samalla huomasin kuinka käteni tärisivät. Yritin rauhoitella itseäni ajattelemalla Miukun turkkia ja hänen silmiään. Se auttoi minua hieman. Avasin hanan ja huuhtelin kasvojani muutaman kerran. Varmistaakseni että tämä kaikki ei ole vain unta. Otin lavuaarin alla olevasta kaapista itselleni pyyhkeen, ja kuivasin itseni. Puin isäni antamat vaatteet, ja ne olivat täysin minun kokoani. Katsoin lavuaarin yllä olevaan peilikaappiin, joka oli sekin kultareunuksinen, löytyisikö sieltä hiusharjaa. Harjasin hiukseni, ja katsoin vielä, että yleiskuva on siisti. Poistuin vessasta, ja lähdin kohti ulko-ovea.

Lähdin kävelemään kaupungin katuja, vain katsoakseni löytyisikö täältä jostain pientä puistoa, jossa voisin hetken olla rauhassa. Samalla mietin äskeistä kohtaamista. Ajatusmaailmani olivat menneet uusiksi. Huomasin kuinka paljon äitini oli vaikuttanut yleismielipiteeseeni isästäni. Ja tilanteesta. Mietin miksi äitini halusi poistaa isämme elämästämme. Hän kuitenkin vaikutti vilpittömältä, kun kertoi oman puolensa tapahtuneesta. Minulle ei vielä selvinnyt, mikä hänen ja asunnonvälittäjän lopullinen tarina oli, mutta ottaisin siitä selvää, kunhan ensin saan otettua hieman aikalisää. Minun isäni on ollut elossa kaikki nämä vuodet. Kaikki nämä vuodet myös Milla on salannut minulta tämän. En olisi voinut koskaan uskoa, että elämäni kääntyisi päälaelleen näin. Aamulla lähdin iloisena ja jännittyneenä, lähes pakokauhuisena kaupunkiin. Ja yhtäkkiä minulla on jälleen isä, ja puhelin.

Pysähdyin hetkeksi katsoakseni ympärilleni. Olin kävellyt jo pienen tovin. Ja huomasin että vähän matkan päässä oli pieni kahvila. Kävelin kohti kahvilaa. Miksi valitsin juuri tämän kahvilan, johtuu siitä, että tämä kahvila on persoonallinen. Tämä näyttää siltä kuin historian kirjoista olisi saatu inspiraatio. Saluunamainen. Huonekalut olivat rokokoo tyylisiä, ehkä mäntyä. Tiskin takana oli nuori mies, ja hän hymyili leveästi, hänellä oli söpöt hymykuopat.

 ”Hei, tervetuloa kahvila Baroniin. Mitä mielesi halajaa?” – Myyjä kysyi iloisella ja korostetulla äänellä. Kun katsoin tarkemmin, hänellä oli vanhanaikaiset vaatteet, kuin nykyaikainen cowboy. Sydämeni hypähti kerran ylikierroksen. ”Hei, yksi kahvi, kiitos.” Vastasin. Myyjä asetteli kahvikupin pöydälle ja kaatoi kahvia kuppiin, ja kysymättä minulta, lisäsi siihen hieman maitoa. Jonka jälkeen hän kysyi, halusinko muuta, ja hän suosittelisi minulle nimenomaan syvien mietteiden -leivosta. ”Oletteko te ennustaja?” – Kysyin koska hän näytti tuntevansa asiakaskuntansa. Hän naurahti ja vastasi: ”En toki, ilmeenne näytti minulle sen. Kun kysyin, haluatteko maitoa, vastasitte siihen, ja hetken päästä, kun kaadoin maitoa kahviinne, katsoitte minua kummastuneesti, joten päättelin että olitte ajatuksissanne.” Mietin hetken. ”Jos tämän kerran ottaisin leivoksenkin. Olisi varmaan hyvä syödä tänään jotain. Minun on myönnettävä, että en muista vastanneeni sinulle. Sain tänään isoja uutisia, ja yritän sulatella niitä.” Hymyilin hermostuneesti.

Miehen silmistä näki, että hän ymmärsi mitä tarkoitin. Hän otti hetkeksi vakavan ilmeen. ”Toivottavasti saat asian käsiteltyä. Joskus on hyvä pysähtyä miettimään. Saanen esitellä itseni. Olen Kasper. Ja olen täällä palveluksessasi, jos tarvitset jotain esimerkiksi kuuntelijaa.” Tässä kohtaa otin tilaukseni käteen ja aloin katselemaan ympärilleni. Huone oli pieni, ja vasemmassa nurkassa oli nurkka pöytä tyhjänä, katsoin sinne ja mietin hetken, että sijoitun siihen pöytään. Kunnes Kasper puhui taas: ” Meillä on myös ulkona muutama paikka vapaana, takapihalla. Se on erittäin rauhallinen paikka. Ja raitis ilma selkeyttää ajatuksia. Voin ohjata sinut sinne.” Nyökkäsin vastaukseksi, ja hän lähti kävelemään tiskin takaa ulko-ovesta katsottuna vastakkaiseen suuntaan pienen huoneen perälle kirjahyllyn eteen. Hän siirsi yhtä kirjaa, jolloin sieltä avautui pieni eteinen. Katsoin kummastuen tuollaista ratkaisua kahvilassa. ”Halusimme tänne rauhallisen paikan erityisille asiakkaille.” Kasper kertoi hymy edelleen kasvoissaan. Astuin ovesta sisään, ja eteinen oli todella pieni, askeleen päästä tuli massiivisen näköinen ruskea ulko-ovi. Hän avasi sen ja seurasin häntä.

Henkeni melkein salpaantui, kun näin mitä tämän kummallisen kahvilan takapihalla oli. ”Tämä on kaunis paikka. Ei kai haittaa, jos olen hieman kauemmin täällä?” Sain kysyttyä samalla kun ihastelin ympärilleni. ”Ei toki, voin tulla hetken päästä tarkistamaan kahvin tilanteen. Työvuoroni päättyy hetken päästä mutta tulen ilmoittamaan tästä sitten.” Kasper sanoi, ja poistui miltei heti tämän jälkeen. Tämä takapiha oli ennennäkemättömän kaunis. Olin toisen rakennuksen katolla. Katon reunat oli lasitettu korkeilla laseilla, ja lasia pitkin kasvoi köynnöskasveja. Mielenkiintoista tästä teki se, että täällä oli iso tammi. Ruoho ei ollut oikeaa, tai ainakin luulen niin. Kävelin tammen alla olevan pöydän luokse ja laskin kahvikupin sekä leivoksen. Katsoin ympärilleni, Erilaisia kasveja oli paljon. Tämä on kuin pieni metsä. Kaupungista syntyvät äänet katosi kuin itsestään. Istuuduin nojatuoliin, joka näytti erittäin houkuttelevalta. Nojatuoli oli ruskeaa nahkaa, ja oli varmasti raskas kannettava.  Henkäisin syvään. Otin kahvista kulauksen. Ja ihastuin kahvin makuun. Parasta kahvia mitä olen koskaan maistanut. Ehkä tästä päivästä voi tulla vielä jotain suurta.