Totuus

        MITÄ MINUN PITÄISI OLLA?

 

Eräs ystäväni tänään laittoi minulle viestiä. Viestissä hän kertoi että on satuttanut itseään tahallisesti. En tiedä miksi. Joten kirjoitin hänelle näin:

Näin perheenjäsenen menettäneellä, pakko sanoo että se mitä teet itsellesi sattuu muitakin kun sua. Se tuska jos kävis se pahin skenaario että olisit kylmänä. Miten se vaikuttaa ihmisiin jotka susta välittää, tai perheeseen. En syyllistä. Mutta jumalauta ku tekis vaa mieli halata. Ja sanoo että maailmassa ei oo mitää niin pahaa että pitäs itsensä tappaa.. ongelma ei oo yleensä yksin itsessä, vaan ympäristössä. Yritä pärjätä.

Ainoo asia mitä voin sanoo tsempeiksi: Jos joku asiaa vituttaa,aina on keino selvittää asia. Joko poistat elämästä, tai taistelet sen puolesta. Vaan siksi että sulla olis hyvä olla. Ja jos se tarkoittaa sitä että avaat suusi ja ”avaudut”, niin asiat alkaa kirkastuun jopa sulle. Joskus ihminen haluaa kuulla koko totuuden. Ei pelkästään pinta puolta. Joten Juulia nyt et säästele mitään. Laitat just niille ihmisille sen mielipiteen minkä oot halunnut sanoo jo pitkään. Puhdista itses totuudella. Totuudella kuka sä oot. Aina tuut saamaan apua arkisissa asioissa. Nyt olis sun aika loistaa sellasena kun sä oot.

 

Nyt laittaisin sen sivistyneesti, ihmiselle jolla on kovempi status kun oma ihmisyys.

: Näin perheenjäseneni menettäneellä, eli minulla, on pakko sanoa, että se mitä teet itsellesi, sattuu muitakin kuin sinua. Se tuska olisi suuri, jos menehtyisit. Miten se vaikuttaisi ihmisiin, jotka oletetusti sinusta välittää? Tai perheeseen? Minä en halunnut tuoda mielipidettäni syyllistettävästi esille. Koska minun tekisi mieli vain halata sinua. Ja sanoa: Tässä maailmassa ei ole mitään niin pahaa että pitäisi itsensä tappaa. Ongelma ei ole sinussa ainoastaan, se on myös ympäristössäsi. Yrittäisitkö vielä?

Voin ainoastaan sanoa sinulle nämä neuvot: Jos sinua ahdistaa/ärsyttää, aina on keino hoitaa asia. Yksinkertaisesti: poistat elämästä, tai taistelet sen puolesta.

Koska haluan että ymmärrät; Kaikkein tärkeintä on sinun onnellisuutesi. Ja jos se tarkoittaa sitä, että avaat sanaisen arkkusi, ja kerrot mielipiteesi asioista, jotka olet halunnut kertoa jo pitkään. Tämä voi olla sinulle juuri nyt hyväksi. Sinun pitäisi olla rehellinen itsellesi. Me ihmiset rakastamme totuutta. Ja joskus haluaisimme, että toinen ihminen kertoo koko totuuden, ei vain sen minkä haluamme kuulla.

 Joten kertoisitko sinulle läheisille ihmisille, juuri sen mitä ajattelet tällä hetkellä. Se voisi olla puhdistavaa sinulle, ja läheisimmillesi. Olisitko ystävällinen Juulia, että tänään annat tulla kaikki sinun mieltäsi mustuttaneet asiat. Kerro heille, kuka sinä olet. Kerro ajatuksesi. Se helpottaisi kaikkia. Ja etenkin sinua. Kerro totuus. Ole kiltti.

En tiedä, mutta toisesta voin aistia tunteen paremmin. Kiihkeämmin. Kumpi versio sinun mielestäsi tehoaisi sinuun, jos sinulla olisi epätoivoinen hetki elämässäsi?

 Nikolai Gen maalaus vuodelta 1890.

Voisin vannoa, että 100% totuus hajottaisi paljon. Ehkä kaiken. Mutta tekisikö se hyvää? Ehkä. Silloin sinun ei tarvitse elää omien haamuverkkojesi kanssa. Koska ihminen tekee oman elämänsä verkot. Joku oli lyhentänyt sen näin: Jos toinen ihminen tekee sinusta jatkuvasti surullisen, nosta vuokraa, ja potki hänet pois elämästäsi.

Turvavene osa 2

 

Lauantai 04.06.2015

 

Herään taas painajaiseen. Hiki valui pitkin kasvoja… Nousen istumaan, ja Miuku hyppää syliini. Painajaisessani hukuin järven syvyyksiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näen saman unen. Tiedän sisimmissäni, että se ei ole myöskään viimeinen. Unessa lähden pois saarelta, ja kohtaan kaikki ne pelot, jotka ovat vaivanneet minua monta kuukautta. Pelko yksinäisyydestä, vaaroista, ja hylätyksi tulemisesta. Minut hylättiin tänne. Niin ainakin luulen tuntevani. Onko se minun vikani, koska haluan ylläpitää muistoja kokonaisesta perheestä, sekä onnellisista muistoista. Olla onnellinen… Onko se liikaa vaadittu, jumalauta!

Vanha sanonta sanoo; ”kel onni on, se onnen kätkeköön.” Joskus minusta tuntuu, että se ei vain riitä. Vaikka kätkisimme ihmiset, jotka tekee meistä onnellisen, se ei varmista sitä, että onni säilyy. Joskus ihminen haluaa vapauden. Vapauden valita. Valita mitä?

Kahleet… Miksi ihmiset tekevät itselleen joka kerta kahleet, ja itkevät kun eivät pidäkään kahlittuna olosta? Miksi meidän pitää vain tyytyä osaamme tarinassa? Mitä jos haluamme pois tarinasta? Siirtyä seuraavaan. Uskaltaisinko?

Kun olen saanut taas painajaisen pois mielestäni, Nousen ylös ja menen suorittamaan aamurituaalini. Keittämään kahvia. Miuku matkustaa sylissäni keittiöön. Lasken hänet keittiön tuolille ja palaan mietteisiini.

Mitä jos myöntäisin itselleni haluavani muutoksen? Miten perheeni suhtautuu siihen? Olenhan jo näin pitkälle pitänyt huolen siitä, minkä he jättivät taakseen. ”Se ei ole minun velvollisuuteni.” Säpsähdin, ja katsoin ympärilleni, ihan kuin joku kuulisi ajatukseni. Laskin puruja hieman liikaa kahviveteen. ”no olkoon, tänään juodaan vahvemmat sumpit.” Jälleen mutisin itsekseni. Istuuduin pöydän viereen, niin kuin teen joka päivä. Uudestaan ja uudestaan… Mutta tänään jotakin on erilaista. Katson keittiötä, ja mietin haikein mielin, että nämä voisivat olla viimeiseni aamuni tässä pienessä, vanhanaikaisessa keittiössä. Miuku katsoo minua pyytävän näköisenä, joten nousen ja haen hänelle ruokaa kaapista. Ehkä Miukukin tottuisi kaupunkiin. Siellä ei ehkä ole hänelle tarpeeksi hiiriä. Mitä jos en muuttaisi kaupunkiin, vaan maaseudulle. Pieni punainen mökki, pieni pelto, oma piha. Mutta… Olisin silti yksin… Tämä ajatus saa minut vielä surullisemmaksi.

 ”Minun pitää saada itselleni parisuhde!” Miuku säikähti yllättävää äänen nousua. Nyt laitoin käteni suun eteen ja tipuin lattialle polvilleni. Mitä juuri sanoin… Minä, en ole valmis suhteeseen. Minä vain tuhoaisin toisen ihmisen omilla ongelmillani. Hän, kuka nyt olisi, joutuisi samaan loukkuun kanssani. ”se onnen kätkeköön” EI! Minä en voisi tehdä sitä. Ehkä terapeutti voisi auttaa minua, se tosin tarkoittaisi saarelta lähtöä, ja en ole varma onko minusta siihen… Vielä…

Huomenna Milla tulee luokseni käymään. Minun pitää keskustella hänen kanssaan tästä. Minun pitää saada kuulla hänen mielipiteensä hulluille ajatuksilleni.

 Hulluille... Olenko minä hullu? En mielestäni. Ehkä hieman syrjäytynyt, ja tunteet sekaisin. Mutta ei se minusta hullua tee… Ainakin niin uskon. Onko hulluudessa rajat? Miten joku voi määritellä sen? Meitä ihmisiä on tässä maailmassa 7 921 576 137. Ja olen varma, että yksikään niistä ihmisistä ei ole pyhimys. Joten kuka viisas voi määritellä mitä hulluus pitää sisällänsä?

Olen ollut tänään erittäin positiivinen. Uskon sen johtuvat siitä, että paras ystäväni, ainoa tukiverkostossa oleva henkilö, sekä ainoa perheenjäseneni, joka ei ole kiinni menneissä, tulee huomenna tänne. Ja odotan sitä innolla. Minulla on hänelle taas iso lista mitä pitäisi tuoda. Tai ehkä… mitä jos minä lähtisin käymään tänään kaupungissa?

Kaadan kahvin kuppiin, ja kävelen ulos. Ovella pysähdyin, ja katsoin vanhaa keinutuolia, joka oli yhtä kulahtanut maaleiltaan kuin koko talo. ”Tänään en jää tähän juomaan kahviani Miuku, tuletko kanssani rantaan?” Lähdimme kävelemään hiekkaista pikku polkua suoraan rantaan. Miuku hyppeli iloisena ja yritti saada auringonsäteitä kiinni. Minä katsoin vain edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Se on niin kaunis kesän alussa.

Saavumme rantaan, ja istuuduin pienen jakkaran päälle, jossa minulla on tapana katsoa kala saaliini. Näen pienen veneen, jossa olisi myös rahan reikiä. Ehkä uusi purje? Moottorikin olisi hyvä uusia. Pohja pitäisi taas tarkistaa, maalata ja tervata uusiksi. En minä osaa… Ajattelin...  Katsoin horisonttiin, aurinko oli juuri noussut täydelle korkeudelle. Puoli päivä. Jos lähtisin nyt, kerkeisin hyvin kaupunkiin ennen, kun Milla pääsee töistä. Muistaakseni hän sanoi, että pääsee noin kello 15 joka päivä. Tosin siitä on jo aikaa. En edes tiedä, vaikka hän ei olisi edes samassa työpaikassa.

Nousen, ja lähden kävelemään pientä polkua takaisin taloon. Nyt olen valmis. Tänään lähden kaupunkiin, ja ostan itse omat tarvikkeeni, ja samalla käyn katsomassa Millaa. Mitä teen Miukulle. Otanko sen mukaani? Minulla ei ole kuljetuskoppia, ja ihmiset pitäisi minua tärähtäneenä, jos kävelisin kissa sylissäni kaupungissa. Mutta mitä jos minulle sattuu matkalla jotain? Miuku raukka jäisi yksin. Ei. Sisäinen ääneni sanoo minulle. Miuku jää kotiin, laitan hänelle ruokaa ja varmistan että ikkunat ja ovi on kiinni. Jos minulle tapahtuu matkalla jotain, luotan että Milla huolehtii rakkaasta lemmikistäni.

Kaikki on valmista. Rahapussi, takki, ämpäri. Pelastusliivi. Kaikki on valmista. Poistun talosta, ja jään katsomaan ovea kuin se olisi päätös. Päätös poistua linnakkeestani. Minä vastuuton pikku kakara, joka luulen, että tämä korjaa minut. Mietin jo, jos jäisin kotiini. Miuku katsoo surullisena eteisen ja keittiön välisellä kynnyksellä. Hänellekin tämä on uutta. Rykäisen, ja aloitan puolustuspuheeni: ”Menen vain käymään, tulen takaisin varmasti huomenna. Olen yötä Millan luona. Kyllä sinä pärjäät. Minun on vain pakko päästä pois hetkeksi.” Miuku katsoo minua pää kallellaan. Ja luulen että hän ymmärtää minua. Joten käännyn ja suljen oven. Kävelen vähän matkaa polkua, kunnes käännyn ja katson tyhjää taloa. Maali pitäisi uusia. Ehkä siitä tulisi vielä joskus koti.

Jatkan matkaani rantaan päättäväisesti. Tämä on uuden elämäni ensimmäinen päivä. Tai niin haluan uskoa...

Kuka olen, mitä ajattelen?

Mistä kaikki lähti...

Olen ollut lähipäivinä tekemisissä masentuneiden ihmisten kanssa... En tiedä mitä minun pitäisi ajatella. 

Ehkä ei mitään. 

Yritän auttaa kyseisiä ihmisiä, mutta jotenkin he saavat minussa heräämään toivon. Toivo on sana, jonka haluan jakaa kaikille. Se auttaa elämän synkimmillä hetkillä, mutta niin se auttaa iloisilla ja jännittävilläkin hetkillä. 

Jokaisella ihmisellä on pala toivoa. 

Eräs artisti halusi vain palan rauhaa. 

Mutta minä haluaisin antaa ihmisille palan toivoa. Takataskuun. Nykyisyyteen, tulevaisuuteen, ja muistomatkalle, jossa kohdataan omat möröt. 

Miten ihminen voi koskaan olla ehjä ja kokonainen? Onko mahdollista olla henkisesti täysin ehjä? en usko.

Jokaisella ihmisellä on omat painajaiset. Se kaveri, joka on Zen-ihmisiä, voi esittää muille, että hänellä on sisäinen rauha.Todellisuudessa hän on luonut itselleen sellaisen tilan, jossa hän pääsee rauhoittumaan elämän vastoinkäymisiltä. 

Ehkä tämä sama henkilö on hyvin stressaantunut töissä, ehkä hänellä on talousvaikeuksia, ehkä hänellä on selvittämättömiä asioita menneisyydessä. Mutta totuus on. Kukaan ei ole täysin virheetön.

 Ihmiset toistavat samoja mantroja päivästä toiseen. ” Yksi hymy päivässä pitää mielen virkeänä” ”Hymyile, se palaa takaisin.” ”Ole onnellinen tänään, koska huomenna se voi olla myöhäistä.”. Paskat! 

Se kertoo vain siitä, että pelkää tulevaisuutta.

 Ihmisellä pitää olla hyviä ja huonoja päiviä. Ihmisen pitää tuntea jokaista tunnetta. Mitä enemmän voit kertoa tunteistasi ääneen ja näyttää tunteesi, sitä ehjempi olet. 

On totta, että joka paikkaan tunteet ei sovi. Työmaalla jos esität heikkoa, se voi tarkoittaa sitä että menetät työsi, koska olet impulsiivinen. 

Julkisilla paikoilla jos näytät tunteesi, ja se sattuu olemaan negatiivinen, ihmiset osoittelevat, ilkkuvat, nauravat, pelästyvät, hämmentyvät... ja ennen kaikkea syyllistävät.

 Syyllisyys... se tunne, jonka kaikki tiedämme. Joskus joku ihminen on syyllistänyt meitä jokaista. 

Ehkä se oli isä tai äiti, tai alakoulun opettaja. Sillä ei ole väliä kuka se on ollut, vaan sillä että se antoi meille syyllisyyden tunteen. opimme että teimme jossain asiassa virheen... 

Virheellä ei ole väliä, kunhan oppii siitä. niin sanotaan. Joskus jopa virhe voi olla elämämme kannalta ratkaiseva tekiä. 

Ehkä joku tietty virhe opettaa meille, keitä me olemme, mitä me haluamme, minne me haluamme saavuttaa.

                                       Voimme kehittyä paremmaksi. 

                         Voimme kehittyä parhaaksi versioksi itsestämme. 

Olen miettinyt useasti, että minulla olisi paljon kirjoitettavaa, mistä aloittaisin? 

Aloittaisinko elämästäni? Entä aloittaisinko ystävistäni, jos kertoisin elämästäni...  

Vai kenties perheestä, vai haluaisinko kenties kertoa omista tunteistani...

 miten voin laittaa kaikki tunteeni tekstimuotoon niin että se välittyisi myös muille... 

Eilen illalla autoin erästä ystävääni kohtaamaan oman pelkonsa, autoin häntä ylittämään oman ahdistuksensa, keskustelemalla hänen tunteistaan.

 Saman illan aikana toinen ystäväni oli hieman päihtynyt, ja pyysi minua soittamaan. Soitin ystävälleni, hän kertoi mikä häntä todella harmitti.

 Hän kirjoitti omalle seinälleen sosiaaliseen mediaan siitä. Ja mietin vain… miksi muut eivät pysty siihen? Yleensä ihmiset kirjoittavat vain iloisista asioista nettiin.

 Ei kukaan kerro sitä, kun menee lähimmäiseen hermot, tai tuntee vihaa, ahdistusta tai tuskaa. 

Ja jos joku kirjoittaa, se yleensä on jo niin pitkällä oman elämänsä syövereissä, että jos joku lukee sen, kyseinen ihminen voi katsoa tekstin liian ahdistavaksi, hän näkee tekstissä masennuksen...

Hän näkee siinä ongelmallisen henkilön kirjoittamassa... Miksi? 

Miksi tällä henkilöllä joka tekstin kirjoitti ei ole oikeutta ilmaista pahaa oloaan tekstin muodossa ilman että hänet leimataan ongelmalliseksi? Hänen taustansa voivat olla erittäin hyvät, mutta yhtäkkiä kauniina päivänä hän harmistui todella. 

Jos hänen elämässään oli henkilö, joka on tuonut pinnalle juuri ne negatiiviset tunteet? Mitä luulet? tuomitsisitko sinä?

Tämä tekstiluonnos on minulle. minulle, jonka päässä on tuhansia ajatuksia siitä, mitä voisin kirjoittaa.

 Minulle, joka tuntee useampia tunteita päällekkäin, minulle, joka tietää, että tämä teksti voi satuttaa ihmisiä. Minulle, joka myöntää itsellensä olevansa taitava, jos vain antaa mahdollisuuden. 

Mahdollisuus olla omasta itsestään paras versio.

Minulle, joka on ollut ahdistunut, minulle, joka on sekava seinäkello ilman että siitä on mitään iloa kenellekään. 

Minulle, joka aloittaa kymmenen työtä ja saa ehkä yhden niistä valmiiksi. Minulle, jonka asunto on sekaisin koska motivaatio siihen on hukassa, tai sitten olen vain laiska laittamaan asunnon näyttely kuntoon, koska näin on hyvä.

En halua täydellisyyttä, pyrin epätäydellisyyteen, jotta minulla olisi helpompi olla. 

Minä, perfektionisti. 

Kuka minä olen?

Turvavene Osa 1

Turvavene

Heräsin... Taas painajaiseen. On sunnuntai 13.04.2015. Katson kelloa, ja se näyttää olevan puoli kaksi ilta päivällä. ”no kiva, päivä meni taas nukkuessa” – mutisin puoli ääneen. Nousin ylös vuoteesta, ja kävelin keittiöön. Asuntoni sijaitsee pienellä saarella, metsän keskellä, Olen asunut tässä vihreässä talossa koko elämäni. Äitini muutti pois, kun olin 15-vuotias, Isäni kuoli vuotta aikaisemmin. En tiedä miksi jäin tälle saarelle. Näen ainoaa perheenjäsentäni noin pari kertaa kuukaudessa, joka kerta hän pyytää minua muuttamaan kaupunkiin, mutta jos muutan, kuka ostaisi vanhan huonokuntoisen talon saarelta, josta lähempään kaupunkiin on matkaa kymmeniä kilometrejä, ja kulkuvälineenä vain vanha soutuvene. Ja mitä edes tekisin kaupungissa. Olen kouluttamaton, minulla ei ole kuin saamani taidot kasvattaa oma ruokani, ja kotini. Kotini... sekö tämä on... Kävelen keittiöön laittamaan kahvin pannuun, ja istun tuolille odottamaan sen kiehumista. ”taas on kahvi lopussa, pitää pyytää Millaa tuomaan muutama kahvipaketti lisää.” puhuin ääneen kissalleni. 

Myin osan maastamme pari vuotta sitten, ja pärjään niillä rahoilla vielä pitkään. Olen ollut tässä kirotussa talossa 25 vuotta, ja vellonut mietteissäni. En tunne paljoakaan ihmisiä, ja tuntuu että olen aivan yksin koko maailmaa vastaan. En tiedä mitä pahaa maailma on tehnyt minulle, mutta niin vain tunnen.

 Olin syvissä mietteissäni jälleen ja kahvipannu alkoi kiehua yli. ”Voi himpskatti, taas pääsee jynssäämään hellaa.” kiroilin ääneen ja menin siirtämään kahvipannun syrjään. Selvitin purut ja otin kahvia kuppiin. Kävelin ulos, pienelle terassille.

 Katsoin ympärilleni. 

Muistot heräsivät henkiin, kuinka isäni joka viikko lähti kalareissulle sunnuntaisin. Hänen kalastustarvikkeensa nojaa vanhaa ulkorakennusta vasten. Sama kohta, mihin isänikin ne aina laittoi, seuraavaa sunnuntaita varten. Tänään olisi taas se päivä, kun on kalaa ruoaksi, siis jos saan kalaa...

 Minua ei huvita. Olen väsynyt raatamaan ruokani eteen. Olen väsynyt vellomaan täällä.

 Mutta minne menisin? En tiedä... Miuku tulee viereeni ja kerjää rapsutuksia. Siemaisen kahviani, ja otan hänet syliini. Katson metsää kohti, ja huokaan. Miuku katsoo pää kallellaan minua, ja näen ihmettelevän katseen. 

”mitä jos...” huokaisin ja jatkoin kissalle puhumista. ”mitä jos me ottaisimme veneen ja soutaisimme pois täältä. pois johonkin upeaan paikkaan, missä me saisimme elää onnellisina ilman jatkuvaa pelkoa, ja ahdistusta. Paikkaan, jossa olisi pehmeä vuode, espresso keitin, ja upeat maisemat...” huokaisin jälleen... Tiesin että tämä jäisi vain ajatukseksi. Koska en saisi itsestäni aikaiseksi lähteä täältä. Jatkoin keskustelua kissalleni: ”Mutta me molemmat tiedämme, tänne me kuulumme, hoitamaan tätä saarta ja taloa. Teemme sen, koska äidistäni ei ollut siihen.” Ja taas ajatukseni karkaavat...

 Otan kahvista taas pienen hörpyn ja katson uudelleen synkkää maisemaa. Tämä maisema on yhtä synkkä kuin lapsuuteni. Isäni kävi kaupungissa useita kertoja viikossa jonkun hupakon takia. Kotona odotti juopunut vaimo, sekä kaksi lasta. Pthyi! sylkäisin mielessäni. Mutta silti hän oli isäni, ja yritän ymmärtää hänen ratkaisujaan. Asiaa vaikeuttaa vain se, että en saa kysymyksiini vastausta. Miksi hän ei ottanut minua ja Millaa mukaansa kaupunkiin? Miksi hän halusi meidän kärsivän äitimme takia? Miksi hän ei halunnut olla meidän kanssamme? Mikä sai hänet luopumaan perheestään?

 Se hupakko ehkä. En tiedä. Huokaisin jälleen...

 Jatkoin ajatuksien juoksua uuden kahvi hörpyn jälkeen. Tällä kertaa mietin äitiäni. Mikä sai hänet juomaan? Miksi hän vihasi minua niin paljon? Miksi hän puhuu minusta pahaa sukulaisille? Miksi hän jätti meidät? Miksi hän pakeni ongelmiaan? noh, hyvä kysymys, Miksi MINÄ pakenen ongelmia? Muistan hyvin ne vuodet, kun asuimme kaupungissa. Ihmiset olivat itsekkäitä, oman etunsa tavoittelijoita, kylmiä kuin kivet. He näkivät vain nenänsä eteen, oman perheensä jos heillä sellainen oli, ehkä pari naapuria. Iso ehkä.

 Ymmärrän syyn miksi me muutimme saarelle, pois huonosta ilmapiiristä, stressistä, kellon kanssa elämisestä. Mutta nyt kun olen yksin, ilman kumppania, ilman perhettä, vain minä ja kissa. EN HALUA. sisältäni ääni huutaa.

 Mitä minä en halua? Olla yksin? Olla täällä? Ajatukset juoksevat niin lujaa, että kahvinikin ehti loppua kupista, ja tajusin sen vasta kun Miuku hyppäsi pois sylistäni, ja puski minua jalkaan. Havahduin ottamaan kupista juotavaa, todetakseni että se oli tyhjä. Nousin raskaasti isäni tekemästä keinutuolista, ja lähdin sisälle täyttämään kuppiani.

 

Kun astuin eteiseen, näin haalistuneet maalit eteisessä, vanhan kirstun, ja pienen jakkaran. Että minä vihasin sitä eteistä. Mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä sille mitään. 

Näen mielessäni, kuinka äitini joka ilta makasi eteisen lattialla, haisten vahvasti alkoholille, kuset housuissa ja isäni surullisen katseen, kunnes hän auttoi äitini jakkaralle istumaan. Hän auttoi äitiäni ottamaan vaatteet pois, ja haki keittiöstä kostean rievun, jolla hän puhdisti äitini. Äitini oli kuin pieni lapsi. Mitä isäni ajatteli? Kävelen keittiöön, kaadan kahvia kuppiini ja jään tuijottamaan keittiötä. Kaikki on kuin ennenkin, vanha pirtin pöytä, tuolit, puuhella, ja rähjäinen räsymatto, ja kauhean väriset vaaleanpunaiset kaapit. 

Ainoa miten tämä eroaa lapsuuden keittiöstäni, pöydällä on pieni radio, sekä uusi sininen pöytäliina. Milla on tuonut sen tänne piristämään päiviäni.

Turvavene

Mitä sinä ajattelet ensimmäisenä kun joku puhuu turvaveneestä? Ehkä mieleesi tulee pakolaiset jotka ottavat veneen ja lähtevät elämänsä vaarallisemmalle matkalle, vain päästäkseen turvaan.. Ehkä sinulle tulee mieleen titanicin puuttuneet soutuveneet, Tai ehkä sinulle tulee mieleen vene joka katoaa horisonttiin, kuljettaja mukanaan, kohti tuntematonta.

Taru Virtanen

Ystäväni puhui minulle turvaveneestä. Hän näytti piirroksen, lyhennettynä siinä oli: metsässä mökki, rantaan vievä tie, jota hän kutsui "pakoreitiksi" , sekä turvavene. Sanoin ystävälleni että mitä jos matkustaja pääsee veneelle, mitä sen jälkeen tapahtuu? mitä talossa tapahtui, jonka takia täytyy paeta? Mikä on tämän piirustuksen tarina. Ja hän lyhykäisyydessään kertoi että veneellä pääsee pois kaikesta pahasta. Pääseekö? Mikä vene on niin turvallinen että se suojaa kaikelta elämisen vastoinkäymiseltä? Onko vene vain kuvitteellinen. Onko vene toivo? Haluaisin kirjoittaa tarinan turvaveneestä, ja julkaisen sen tänne blogiini, heti kun sen saan valmiiksi. Koska ajatusleikki että olisimme talossa, täynnä pelkoa, ahdistusta, sokkeloinen kuin monien ajatukset.. tarina selviytymisestä, toivon pitämisestä yllä, matkasta veneelle, matkasta toivon luo, matkasta turvasatamaan, tuhoutuuko talo, vai jääkö se kummittelemaan? 

Johtuuko sana "kummitustalo" siitä että ihmisten pahimmat pelot, surut tai vastoinkäymiset on ollut talossa jossa he ovat asuneet, tai käyneet, miksi he sanovat että siellä kummittelee, vai tarkoittaako he että talo herättää pahat muistot henkiin, jotka kummittelevat hänelle itselleen?

Yksi sana, monta kysymystä. Mutta tähän palaamme myöhemmin..

Kirjoitin tänään itselleni ajatuksia toivosta, ja ihmisten tunteista. kun katsoin tekstiä uudestaan, huomasin että kirjoitin elämästä. Elämä on oikein kunnon nakkisoppa. 

Kun lähdin tänään kirjoittamaan, en oikein edes tiennyt mistä haluan kirjoittaa, voiko kirjoittaa monesta asiasta? onko sillä oikeasti edes merkitystä?

 Mielestäni jokainen ihminen on omanlaisensa, ja niin on myös tämä blogi.

 

Olen kirjoittanut paljon aikoinani erilaisia tekstejä, olen aloittanut kirjan, olen aloittanut elämänkerran, olen kirjoittanut juorusivustolle, olen kirjoittanut kymmeniä vihkoja erilaisia ajatuksia. 

Ja nyt ajattelin että ehkä voisin aloittaa kirjoittamaan blogia. 

Kun katsoin muiden blogeja, monissa oli erilaisia aiheita, mm. kokkaus, muoti, viihde. mitä jos kirjoitan jokaisesta yhdessä tekstissä.. onko sillä merkitystä? - Ei. 

    

          

                                                    Nakkisoppa

              - 10 perunaa

              - 12 nakkia

              - 1,5 Lihaliemikuutio  

              - 2 tl suolaa

              - 10 mustapippuria

              - 1 keittojuures- pakastepussi'

              - 1,5l vettä

 

     - kuori perunat, pese perunat, pilko perunat 1/4 osaan

     - Laita vesi kiehumaan kattilaan, laita myös suola ja lihaliemikuutiot

     - kun vesi kiehuu, laita perunat sinne. Ja 10 pippuria.

     - pilko nakit sopivan kokoisiksi, ja laita ne myös kattilaan perunoiden kaveriksi.

     - lisää keittojuurekset. 

     - odota että perunat ovat kypsiä, ja maista lientä, jos on hyvä, ota pois levyltä ja ääntä kohti.