OSA 3
Astun laiturille, tärisen pelosta. Jokainen askel tuntuu
kuin se olisi viimeinen. Astun veneeseen hieman haparoiden. Tätä ei ole ikinä
käynyt minulle aikaisemmin. Olen tuhansia kertoja käynyt kalastamassa, ja
nuorempana tietysti kaupungissa. Mieleni taistelee selkeästi elintoimintojeni
kanssa. Voisin verrata tätä tunnetta
siihen, kun näkee rakastettunsa alttarilla odottamassa, että sanot ”tahdon”. Tai
niin luulen... Enhän minä ole ollut koskaan kovin vakavissa parisuhteissa, muuta
kuin itseni kanssa.
Tarkistan vielä, että kaikki tarvittavat ovat mukana ja
siirryn käynnistämään moottoria. Moottori käynnistyy laiskasti kolmannella
yrityksellä. Pääsen vihdoin irrottautumaan laiturista. Tällä hetkellä koko kehoni
tärisee... Miten voin hallita itseäni? Ajattelen Miukun pehmeää turkkia,
kehräyksen ääntä, hänen ruskeita silmiänsä… Pakotan itseni ajattelemaan kaikkea
sitä miksi teen tämän. En ole vielä itsekään sisäistänyt miksi... Ajatukset
lentävät laidasta laitaan... Mitä tämä tarina tuo tullessaan… Vai tuoko mitään…
Noin puolessa välissä matkaa vastaani tulee toinen vene.
Kyydissä on nähtävästi vain yksi henkilö. Näen kuinka vene lähestyy minua. Olen
kauhusta kankeana. Mitä hän haluaa minusta? Minä olen vain satunnainen kulkija ja
en osaa auttaa häntä kuitenkaan… Näen silmissäni kaikki skenaariot mitä voisi
käydä. Jos hän haluaa ryöstää minut, entä jos hän on joku mies, ja haluaa olla ”pelastava
ritari”, jonka jälkeen tietysti haluaa palkkion… Mitä oikein teen…
Vene on tullut veneeni viereen, ja veneessä onkin kuin onkin
mies... ”Hei sinä siellä!”- Mies huutaa. ”Minulla olisi hieman kysyttävää,
voisitko auttaa minua?” Katson häneen päin. ”hei, mitä haluat? Olen menossa
kaupunkiin, joten en tiedä miten voisin auttaa sinua.” Äänestäni kuulee pienen
pelon, ja tärisen sisältäpäin kauttaaltaan. Mies hymyilee minulle ja vastaa ”Sitä
vain, Olen näillä vesillä tulokas, ja haluaisin tietää hieman millaisia vesiä
nämä ovat?” Huokaisen... Hänellä ei ole pahat mielessä ainakaan… Mutta voinko
olla varma tästä… ”No tuota… Hyvät kalapaikat ovat hieman tästä eteenpäin. Täällä
ei ole paljon kivikkoisia alueita. Muutama löytyy mutta ne ovat hyvin lähellä
pientä saarta. Sinne ei kannata mennä, jos ei tunne vesiä. Saaresta noin puoli
kilometriä länteen päin, on upeat maisemat, sekä hyvä kalapaikka.” Olikohan
järkevää kertoa saaresta… Mitä jos hän menee sinne? Miten kissa pärjäisi noin raavaalle
miehelle… Hänellä on ruskea puoli lyhyt tukka, hieman pörröllä, hän on arviolta
30-vuotias, sinisilmäinen, ja pieni silmäryppy nousee, kun hän hymyilee. Tuollainen
mies on takuulla pelimies… Ajattelin…
Samalla kun söin häntä silmilläni, ja ajatukset juoksivat.
Havahduin että hän sanoi taas jotain… ” Anteeksi, en kuullut mitä sanoit?” Korottaen
hieman ääntäni, jotta hän luulisi, että moottorin ääni on niin kova, etten kuulisi
häntä. ”Kiitos että autoit, turvallista matkaa!” Samassa hän lähti veneellään eteenpäin
niin lujaa, että vesi roiskui minunkin veneeseeni. ”Olipa ystävällistä!” Huusin
hänen peräänsä ja puristin nyrkkiäni.
Oi voi... Vaatteeni ovat märät, pitää löytää paikka, jossa
voin vaihtaa ne. Olen kuin uitettu koira. Tuolla miehellä ei ole mitään
käytöstapoja. Sietäisi hävetä. Olin valinnut päälle pantavaksi valkean mekon,
jossa on ruusuja. Toivottavasti mekko ei ole nyt pilalla.
Jatkan matkaani kaupunkiin. Noituen samalla äskeistä kohtaamista. Saavun satamaan ja löysin sopivan kohdan, johon voin jättää paattini. Toivon että sitä ei varasteta, vaikka onhan minulla siihen lukko. Astun laiturille hieman vapisevin jaloin, märkä mekko päälläni. Olen varmasti toivoton näky. Lähden kävelemään kohti kaupunkia. Aurinko on jo kääntynyt tovin, joten voisin arvata, että kello lähenee puoli kolmea. Tarkistan vielä kartasta missä päin Milla asuu. ”hmm... noin puoli kilometriä. Kyllä minä voin tällä mekolla sinne asti mennä...” mumisin puoli ääneen. Lähdin kävelemään Millan asunnolle päin. Näin kuinka silmäparit arvostelivat minua. Jatkoin päättäväisesti matkaani. Toivon että Milla asuu edelleen samassa osoitteessa. Koska minulla ei ole edes puhelinta, en voi soittaa hänelle. Enään ei ole edes puhelinkoppeja, joten en voi niistäkään soittaa.
Kaupunki on muuttunut paljon, kun viimeksi täällä kävin. Paljon isompi kuin viimeksi. Kutsuimme tätä kaupunkia aina Hely:ksi (Helvetin yllätykset). Tänne on tullut paljon liikkeitä, mitä ei ollut vielä 10 vuotta sitten. Kadun nimetkin ovat muuttuneet. Miten löydän perille ikivanhalla kartalla, jos kartta onkin ”vanhentunut”. Käännyn kadun kulmasta oikealle, huomatakseni että tie päättyy noin 20 metrin päästä isoon kerrostaloon. Umpikuja. Näin hetki sitten elektroniikka kaupan tien toisella puolen. He ehkä voisivat auttaa minua. Kai siellä sentään navigaattoreita myydään. Tai sitten ostan sellaisen uudenlaisen puhelimen, jossa on kuulemma kaikki maailman kartat.
Astun kaupan ovesta sisään, kunnes muistan… Märkä mekkoni. Se
on aivan rypyssä, ja tiputtelee vielä vettä lattialle. Aurinko on kerennyt
kuivaamaan sitä jo jonkin verran. Myyjä hymyilee minulle iloisesti ja kysyy: ”kuinka
voin auttaa? Olen asiakaspalvelija Kiia, ja olen täällä sinua varten.” Harkitsin
hetken, ja kerroin Kiialle sitten tilanteeni. ”Hei. En ole pitkään aikaan ollut
mantereella, olen asunut pienessä saaressa kotitalollani monta vuotta. En tiedä
oikein mihin minun pitäisi mennä, koska karttani on nähtävästi vanhentunut
kymmenen vuotta sitten…” Kiia hymyili, ja nähtävästi harkitsi hetken mitä
sanoisi, koska alkoi etsimään jotain laatikostaan. ”hmm… Älypuhelimella voisit
liikkua helpommin. Onko sinulla sellaista?” Naurahdin ääneen ja kerroin että
saaressa ei ollut sähköjä, joten en omistanut kyseistä tuotetta, mikä se nyt
olikaan. Olin kyllä nähnyt sellaisen Millalla. ”Meillä on täällä edullisin
versio noin 99e, saisit uutena asiakkaana myös liittymän kaupan päälle.” Mietin
hetken… ”Voin ostaa kyseisen laitteen, jos autat minua sen kanssa alkuun. Tarvitsisin
vain ohjeet siskoni luokse. ” Myyjä lupasi auttaa minua, joten ostin elämäni
ensimmäisen puhelimen. Myyjä näytti minulle, miten puhelin toimii, ja auttoi
minua laittamaan siskoni osoitteen karttaan, joka ohjaisi minut perille. Liian
yksinkertaista ollakseen totta. Ajattelin. Kiitin Kiiaa. Jonka jälkeen poistuin
liikkeestä.
Puhelin neuvoi, että paikanpäälle olisi noin 300 metriä. 300
metriä ja minä tuhlasin 100euroa sitä varten… No voisin antaa puhelimen Millalle
aikaisena syntymäpäivä lahjana. Lähdin kohti Millan asuntoa, ja pian olin jo
perillä. Huomasin että hän asui omakotitalossa kaupungin keskustassa. W.A.U en tiennyt,
että hänellä menee näin hyvin. Kävelin ovelle, ja koputin kolme kertaa. Odotin
noin 5 minuuttia, kun joku tuli avaamaan ovea. Onkohan se Milla? Ovi avautuu tuskallisen
hitaasti...