Lauantai 04.06.2015
Herään taas painajaiseen. Hiki valui
pitkin kasvoja… Nousen istumaan, ja Miuku hyppää syliini. Painajaisessani
hukuin järven syvyyksiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näen saman unen.
Tiedän sisimmissäni, että se ei ole myöskään viimeinen. Unessa lähden pois
saarelta, ja kohtaan kaikki ne pelot, jotka ovat vaivanneet minua monta
kuukautta. Pelko yksinäisyydestä, vaaroista, ja hylätyksi tulemisesta. Minut
hylättiin tänne. Niin ainakin luulen tuntevani. Onko se minun vikani, koska
haluan ylläpitää muistoja kokonaisesta perheestä, sekä onnellisista muistoista.
Olla onnellinen… Onko se liikaa vaadittu, jumalauta!
Vanha sanonta sanoo; ”kel onni on, se
onnen kätkeköön.” Joskus minusta tuntuu, että se ei vain riitä. Vaikka
kätkisimme ihmiset, jotka tekee meistä onnellisen, se ei varmista sitä, että
onni säilyy. Joskus ihminen haluaa vapauden. Vapauden valita. Valita mitä?
Kahleet… Miksi ihmiset tekevät itselleen
joka kerta kahleet, ja itkevät kun eivät pidäkään kahlittuna olosta? Miksi
meidän pitää vain tyytyä osaamme tarinassa? Mitä jos haluamme pois tarinasta?
Siirtyä seuraavaan. Uskaltaisinko?
Kun olen saanut taas painajaisen pois
mielestäni, Nousen ylös ja menen suorittamaan aamurituaalini. Keittämään
kahvia. Miuku matkustaa sylissäni keittiöön. Lasken hänet keittiön tuolille ja
palaan mietteisiini.
Mitä jos myöntäisin itselleni
haluavani muutoksen? Miten perheeni suhtautuu siihen? Olenhan jo näin pitkälle
pitänyt huolen siitä, minkä he jättivät taakseen. ”Se ei ole minun
velvollisuuteni.” Säpsähdin, ja katsoin ympärilleni, ihan kuin joku kuulisi
ajatukseni. Laskin puruja hieman liikaa kahviveteen. ”no olkoon, tänään
juodaan vahvemmat sumpit.” Jälleen mutisin itsekseni. Istuuduin pöydän
viereen, niin kuin teen joka päivä. Uudestaan ja uudestaan… Mutta tänään
jotakin on erilaista. Katson keittiötä, ja mietin haikein mielin, että nämä
voisivat olla viimeiseni aamuni tässä pienessä, vanhanaikaisessa keittiössä. Miuku
katsoo minua pyytävän näköisenä, joten nousen ja haen hänelle ruokaa kaapista.
Ehkä Miukukin tottuisi kaupunkiin. Siellä ei ehkä ole hänelle tarpeeksi hiiriä.
Mitä jos en muuttaisi kaupunkiin, vaan maaseudulle. Pieni punainen mökki, pieni
pelto, oma piha. Mutta… Olisin silti yksin… Tämä ajatus saa minut vielä
surullisemmaksi.
”Minun pitää saada itselleni parisuhde!” Miuku
säikähti yllättävää äänen nousua. Nyt laitoin käteni suun eteen ja tipuin
lattialle polvilleni. Mitä juuri sanoin… Minä, en ole valmis suhteeseen. Minä
vain tuhoaisin toisen ihmisen omilla ongelmillani. Hän, kuka nyt olisi, joutuisi
samaan loukkuun kanssani. ”se onnen kätkeköön” EI! Minä en voisi tehdä
sitä. Ehkä terapeutti voisi auttaa minua, se tosin tarkoittaisi saarelta lähtöä,
ja en ole varma onko minusta siihen… Vielä…
Huomenna Milla tulee luokseni käymään.
Minun pitää keskustella hänen kanssaan tästä. Minun pitää saada kuulla hänen
mielipiteensä hulluille ajatuksilleni.
Hulluille... Olenko minä hullu? En mielestäni.
Ehkä hieman syrjäytynyt, ja tunteet sekaisin. Mutta ei se minusta hullua tee… Ainakin
niin uskon. Onko hulluudessa rajat? Miten joku voi määritellä sen? Meitä ihmisiä
on tässä maailmassa 7 921 576 137. Ja olen varma, että yksikään
niistä ihmisistä ei ole pyhimys. Joten kuka viisas voi määritellä mitä hulluus
pitää sisällänsä?
Olen ollut tänään erittäin positiivinen.
Uskon sen johtuvat siitä, että paras ystäväni, ainoa tukiverkostossa oleva
henkilö, sekä ainoa perheenjäseneni, joka ei ole kiinni menneissä, tulee
huomenna tänne. Ja odotan sitä innolla. Minulla on hänelle taas iso lista mitä
pitäisi tuoda. Tai ehkä… mitä jos minä lähtisin käymään tänään kaupungissa?
Kaadan kahvin kuppiin, ja kävelen
ulos. Ovella pysähdyin, ja katsoin vanhaa keinutuolia, joka oli yhtä kulahtanut
maaleiltaan kuin koko talo. ”Tänään en jää tähän juomaan kahviani Miuku,
tuletko kanssani rantaan?” Lähdimme kävelemään hiekkaista pikku polkua suoraan rantaan.
Miuku hyppeli iloisena ja yritti saada auringonsäteitä kiinni. Minä katsoin vain
edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Se on niin kaunis kesän alussa.
Saavumme rantaan, ja istuuduin pienen
jakkaran päälle, jossa minulla on tapana katsoa kala saaliini. Näen pienen
veneen, jossa olisi myös rahan reikiä. Ehkä uusi purje? Moottorikin olisi hyvä
uusia. Pohja pitäisi taas tarkistaa, maalata ja tervata uusiksi. En minä osaa… Ajattelin...
Katsoin horisonttiin, aurinko oli juuri
noussut täydelle korkeudelle. Puoli päivä. Jos lähtisin nyt, kerkeisin hyvin
kaupunkiin ennen, kun Milla pääsee töistä. Muistaakseni hän sanoi, että pääsee noin
kello 15 joka päivä. Tosin siitä on jo aikaa. En edes tiedä, vaikka hän ei
olisi edes samassa työpaikassa.
Nousen, ja lähden kävelemään pientä
polkua takaisin taloon. Nyt olen valmis. Tänään lähden kaupunkiin, ja ostan
itse omat tarvikkeeni, ja samalla käyn katsomassa Millaa. Mitä teen Miukulle.
Otanko sen mukaani? Minulla ei ole kuljetuskoppia, ja ihmiset pitäisi minua
tärähtäneenä, jos kävelisin kissa sylissäni kaupungissa. Mutta mitä jos minulle
sattuu matkalla jotain? Miuku raukka jäisi yksin. Ei. Sisäinen ääneni sanoo
minulle. Miuku jää kotiin, laitan hänelle ruokaa ja varmistan että ikkunat ja
ovi on kiinni. Jos minulle tapahtuu matkalla jotain, luotan että Milla huolehtii
rakkaasta lemmikistäni.
Kaikki on valmista. Rahapussi, takki,
ämpäri. Pelastusliivi. Kaikki on valmista. Poistun talosta, ja jään katsomaan
ovea kuin se olisi päätös. Päätös poistua linnakkeestani. Minä vastuuton pikku
kakara, joka luulen, että tämä korjaa minut. Mietin jo, jos jäisin kotiini. Miuku
katsoo surullisena eteisen ja keittiön välisellä kynnyksellä. Hänellekin tämä
on uutta. Rykäisen, ja aloitan puolustuspuheeni: ”Menen vain käymään, tulen
takaisin varmasti huomenna. Olen yötä Millan luona. Kyllä sinä pärjäät. Minun
on vain pakko päästä pois hetkeksi.” Miuku katsoo minua pää kallellaan. Ja luulen
että hän ymmärtää minua. Joten käännyn ja suljen oven. Kävelen vähän matkaa
polkua, kunnes käännyn ja katson tyhjää taloa. Maali pitäisi uusia. Ehkä siitä
tulisi vielä joskus koti.
Jatkan matkaani rantaan päättäväisesti.
Tämä on uuden elämäni ensimmäinen päivä. Tai niin haluan uskoa...
