Turvavene Osa 1

Turvavene

Heräsin... Taas painajaiseen. On sunnuntai 13.04.2015. Katson kelloa, ja se näyttää olevan puoli kaksi ilta päivällä. ”no kiva, päivä meni taas nukkuessa” – mutisin puoli ääneen. Nousin ylös vuoteesta, ja kävelin keittiöön. Asuntoni sijaitsee pienellä saarella, metsän keskellä, Olen asunut tässä vihreässä talossa koko elämäni. Äitini muutti pois, kun olin 15-vuotias, Isäni kuoli vuotta aikaisemmin. En tiedä miksi jäin tälle saarelle. Näen ainoaa perheenjäsentäni noin pari kertaa kuukaudessa, joka kerta hän pyytää minua muuttamaan kaupunkiin, mutta jos muutan, kuka ostaisi vanhan huonokuntoisen talon saarelta, josta lähempään kaupunkiin on matkaa kymmeniä kilometrejä, ja kulkuvälineenä vain vanha soutuvene. Ja mitä edes tekisin kaupungissa. Olen kouluttamaton, minulla ei ole kuin saamani taidot kasvattaa oma ruokani, ja kotini. Kotini... sekö tämä on... Kävelen keittiöön laittamaan kahvin pannuun, ja istun tuolille odottamaan sen kiehumista. ”taas on kahvi lopussa, pitää pyytää Millaa tuomaan muutama kahvipaketti lisää.” puhuin ääneen kissalleni. 

Myin osan maastamme pari vuotta sitten, ja pärjään niillä rahoilla vielä pitkään. Olen ollut tässä kirotussa talossa 25 vuotta, ja vellonut mietteissäni. En tunne paljoakaan ihmisiä, ja tuntuu että olen aivan yksin koko maailmaa vastaan. En tiedä mitä pahaa maailma on tehnyt minulle, mutta niin vain tunnen.

 Olin syvissä mietteissäni jälleen ja kahvipannu alkoi kiehua yli. ”Voi himpskatti, taas pääsee jynssäämään hellaa.” kiroilin ääneen ja menin siirtämään kahvipannun syrjään. Selvitin purut ja otin kahvia kuppiin. Kävelin ulos, pienelle terassille.

 Katsoin ympärilleni. 

Muistot heräsivät henkiin, kuinka isäni joka viikko lähti kalareissulle sunnuntaisin. Hänen kalastustarvikkeensa nojaa vanhaa ulkorakennusta vasten. Sama kohta, mihin isänikin ne aina laittoi, seuraavaa sunnuntaita varten. Tänään olisi taas se päivä, kun on kalaa ruoaksi, siis jos saan kalaa...

 Minua ei huvita. Olen väsynyt raatamaan ruokani eteen. Olen väsynyt vellomaan täällä.

 Mutta minne menisin? En tiedä... Miuku tulee viereeni ja kerjää rapsutuksia. Siemaisen kahviani, ja otan hänet syliini. Katson metsää kohti, ja huokaan. Miuku katsoo pää kallellaan minua, ja näen ihmettelevän katseen. 

”mitä jos...” huokaisin ja jatkoin kissalle puhumista. ”mitä jos me ottaisimme veneen ja soutaisimme pois täältä. pois johonkin upeaan paikkaan, missä me saisimme elää onnellisina ilman jatkuvaa pelkoa, ja ahdistusta. Paikkaan, jossa olisi pehmeä vuode, espresso keitin, ja upeat maisemat...” huokaisin jälleen... Tiesin että tämä jäisi vain ajatukseksi. Koska en saisi itsestäni aikaiseksi lähteä täältä. Jatkoin keskustelua kissalleni: ”Mutta me molemmat tiedämme, tänne me kuulumme, hoitamaan tätä saarta ja taloa. Teemme sen, koska äidistäni ei ollut siihen.” Ja taas ajatukseni karkaavat...

 Otan kahvista taas pienen hörpyn ja katson uudelleen synkkää maisemaa. Tämä maisema on yhtä synkkä kuin lapsuuteni. Isäni kävi kaupungissa useita kertoja viikossa jonkun hupakon takia. Kotona odotti juopunut vaimo, sekä kaksi lasta. Pthyi! sylkäisin mielessäni. Mutta silti hän oli isäni, ja yritän ymmärtää hänen ratkaisujaan. Asiaa vaikeuttaa vain se, että en saa kysymyksiini vastausta. Miksi hän ei ottanut minua ja Millaa mukaansa kaupunkiin? Miksi hän halusi meidän kärsivän äitimme takia? Miksi hän ei halunnut olla meidän kanssamme? Mikä sai hänet luopumaan perheestään?

 Se hupakko ehkä. En tiedä. Huokaisin jälleen...

 Jatkoin ajatuksien juoksua uuden kahvi hörpyn jälkeen. Tällä kertaa mietin äitiäni. Mikä sai hänet juomaan? Miksi hän vihasi minua niin paljon? Miksi hän puhuu minusta pahaa sukulaisille? Miksi hän jätti meidät? Miksi hän pakeni ongelmiaan? noh, hyvä kysymys, Miksi MINÄ pakenen ongelmia? Muistan hyvin ne vuodet, kun asuimme kaupungissa. Ihmiset olivat itsekkäitä, oman etunsa tavoittelijoita, kylmiä kuin kivet. He näkivät vain nenänsä eteen, oman perheensä jos heillä sellainen oli, ehkä pari naapuria. Iso ehkä.

 Ymmärrän syyn miksi me muutimme saarelle, pois huonosta ilmapiiristä, stressistä, kellon kanssa elämisestä. Mutta nyt kun olen yksin, ilman kumppania, ilman perhettä, vain minä ja kissa. EN HALUA. sisältäni ääni huutaa.

 Mitä minä en halua? Olla yksin? Olla täällä? Ajatukset juoksevat niin lujaa, että kahvinikin ehti loppua kupista, ja tajusin sen vasta kun Miuku hyppäsi pois sylistäni, ja puski minua jalkaan. Havahduin ottamaan kupista juotavaa, todetakseni että se oli tyhjä. Nousin raskaasti isäni tekemästä keinutuolista, ja lähdin sisälle täyttämään kuppiani.

 

Kun astuin eteiseen, näin haalistuneet maalit eteisessä, vanhan kirstun, ja pienen jakkaran. Että minä vihasin sitä eteistä. Mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä sille mitään. 

Näen mielessäni, kuinka äitini joka ilta makasi eteisen lattialla, haisten vahvasti alkoholille, kuset housuissa ja isäni surullisen katseen, kunnes hän auttoi äitini jakkaralle istumaan. Hän auttoi äitiäni ottamaan vaatteet pois, ja haki keittiöstä kostean rievun, jolla hän puhdisti äitini. Äitini oli kuin pieni lapsi. Mitä isäni ajatteli? Kävelen keittiöön, kaadan kahvia kuppiini ja jään tuijottamaan keittiötä. Kaikki on kuin ennenkin, vanha pirtin pöytä, tuolit, puuhella, ja rähjäinen räsymatto, ja kauhean väriset vaaleanpunaiset kaapit. 

Ainoa miten tämä eroaa lapsuuden keittiöstäni, pöydällä on pieni radio, sekä uusi sininen pöytäliina. Milla on tuonut sen tänne piristämään päiviäni.