Turvavene
4
Katson ympärilleni, pihalle oli kasvatettu ruusuja,
pelargonioita, ja orvokkeja. Marjapuskia oli ainakin kymmenen. Pihatie oli
koristeltu kauniilla ympyränmuotoisilla kivillä. Kaupungin hälinä kuului vain
vaimeasti tässä paratiisissa.
Epävarmuus alkoi iskeä sydämeeni. Olinko sittenkään tullut
oikeaan pihaan? Ovi avautuu… Ja näen miehen kasvot. Kasvot muistuttavat minua
haamukuvasta menneisyydestäni. Nämä kasvot ovat vain ryppyisemmät, silmissä
näen iloa ja surua samaan aikaan. Se oli isäni.
”Kappas kenet se merituuli toi tullessaan. Hei Emilia.”-
isäni sanoi iloisella äänellä. Päässäni pyörii tuhat asiaa yhtä aikaa. Ensiksi
meinasin suuttua. Sitten mieleeni tuli, antoiko Milla tarkoituksella väärän
osoitteen. Kuinka kauan hän on pitänyt yhteyttä isäämme kertomatta siitä
minulle? Miksi hän haluisi olla tuon perheen rikkojan kanssa tekemisissä?
Suuttumus tuli pintaan, sitten tuli suru. Suru siitä, että isäni on jo vanha,
ja en edes tiedä hänen puoltaan tarinasta. Suru siitä kuinka monta vuotta olen
jäänyt syrjään. Sain soperrettua viimein: ”Hei isä, luulin että Milla asuu
täällä.” Isäni tutkaili kasvojani, ja sekunnit tuntui tunneilta ennen, kun
hän vastasi. ”Kyllä Milla täällä asuu, Asun hänen kanssaan. Nääs on alkanut
kunto menemään siihen suuntaan, että en pärjää enää yksin. Tulisitko sisälle
niin vaihdamme muutaman sanan, uskoisin että meillä on paljon keskusteltavaa?”
Hän väistyi ovi aukolta ja näytti tietä eteiseen. Mietin hetken menisinkö
sisään, vai kääntyisinkö kannoillani, ja lähtisin takaisin kotiin. Päiväni oli
muuttunut lähemmäksi painajaista. ”Okei.” sopersin. Ja astuin taloon
sisään. Eteinen oli kaunis. Kasveja oli paljon, tammi lattia, sekä upea
mahonkinen pöytälaatikosto. Kengille löysin oman paikan oikeanpuoleiselta
seinältä, oudosta pidikkeestä. Asettelin kenkäni siihen. Ja seurasin isääni
pitkän käytävän päähän. Seinillä oli vanhan näköisiä tauluja, Kullanväriset ja
kaarevat kehykset sopivat jotenkin niin upeasti lattiaan. Kokonaisuus oli
samanlainen kuin astuisi vanhaan kartanoon.
Keittiössä isä meni keittämään suoraan kahvia, ja pyysi
minua istuutumaan pirtinpöydän viereen. Pirtinpöytä ei ollut normaali, se oli
samanlailla muotoiltu kuin taulut, kaarevat jalat, pyöristetyt kulmat. Mutta
miksi se on vihreä? Keittiö muistutti enemmän kasvihuonetta kuin keittiötä. Vasemmalla
puolella oli pieni bambukasvi, ja sen vieressä seinässä yrttiteline. Ihastelin
silti tätä kaunista huonetta. Tämä on kuin satujen talo. Kotoisa, raikas, ja
tänne voisi rakentaa kymmeniä eri tarinoita. Niin kuin koti.
Hiljaisuus oli jatkunut jo tovin. Ja isäni sai kahvin
keitettyä. Hän haki meille molemmille kahvikupit, jotka luojan kiitos ne olivat
normaalin kokoiset. Isäni kaatoi kahvia kuppiini, samalla kysyen ”maitoa,
sokeria?” –Maitoa kiitos, riittää jo. Isä haki
maidon jääkaapista. Ja antoi sen minulle. Hän istuutui myös pöydän viereen. ”Kuulin
että asut edelleen saarella. Olisin halunnut tulla käymään, mutta Millan
mielestä se ei ollut hyvä idea.” Hymähdin. ”Niin, olen Millan kanssa samaa
mieltä asiasta. Se on nyt minun kotini. Ja en pidä vieraista. Mutta nyt kun
pääsimme aiheeseen, Olisiko sinulla mitään sanottavaa minulle?” Äänestäni kuului,
että olin hieman ärsyyntynyt.
”Mistä aloittaisin, Oli vuosi 1995 kun löysin Raijan.
Raija oli henkireikäni kotona vallitsevaan tilanteeseen. Rakastin äitiäsi
syvästi, ja minusta tuntui pahalta, koska en voinut auttaa häntä. Yritin kyllä.
Ehdotin monta kertaa, että muuttaisimme kaupunkiin, ja te pääsisitte
sivistykseen. Äidillesi oli tärkeää asua saarella. Hänellä on edelleen talon
alla säilö, mistä löytyy monia erilaisia alkoholijuomia. Hän valmisti viinistä
viskiin kaikkea. Hän oli taitava siinä mitä hän osasi. Aluksi hän vain maisteli
tuotantoeriä. Mutta kun hän ei saanut pienpanimona niitä myytyä, ja
kuljettaminen saarelta oli vaikeaa, hän masentui. Hän ajatteli, että juomat
olivat pahoja, ja siksi ne eivät myyneet. Kun aloititte koulun, ja toitte
kotiin uutisia kaupungista, ajattelin että ehkä minun pitäisi myös lähteä
ottamaan happea saaren ulkopuolelle. Äitisi ajatteli, että petän häntä, vaikka
todellisuudessa kävin vain kiertelemässä kaupungissa, ja katsomassa asuntoja.
Eräänä päivänä Raija esitteli minulle upeaa asuntoa. Näin meidän perheemme
asuvan siinä. Siellä olisi ollut teille molemmille omat huoneet, juuri
sellaiset värikkäät, jotka aina toivoitte. Mutta äitinne ei halunnut
kaupunkiin. Hän kutsui tätä syntiseksi, sekä ihmisiä ahdasmielisiksi. Eräänä
iltana tappelimme niin pahasti, että päätin muuttaa yksin kaupunkiin. Näin
äitiäsi tämän jälkeen muutaman kerran, jolloin hän sanoi, että kertoi teille,
että kuolin. Minusta tuntui, kun olisin kuollut oikeasti. Olin todella
surullinen monta vuotta, kävin koulunne luona katsomassa teitä, mutta niin että
ette nähneet minua. Halusin kunnioittaa äitinne toivetta. Hän halusi, että olen
kuollut, ja näin tapahtui. Olit vasta 14-vuotias. Monena päivänä itkin itseni
uneen, koska näin teidät niin surullisina. Rakensin asunnon valmiiksi, ja kun
Milla muutti kaupunkiin, näytin hänelle tämän. Milla asuu täällä miehensä
kanssa, ja minä asun talon takana sijaitsevassa pienessä mökissä. Raija oli
vain asunnonvälittäjä, ja hän auttoi minua isomman surun yli. Mutta usko minua,
minä en pettänyt äitiäsi.”
Seurasi syvä hiljaisuus, isäni otti kahvista ison kulauksen
mustaa kahvia. Katsoin häntä kyyneleet silmissäni. En löytänyt sanoja. Ihan
kuin kaikki muistoni olisi ollut vain pahaa unta. Otin itse myös kahvista
siemauksen. Kunnes isäni jatkoi: ”Emilia, minä tiedän, että minun ei olisi
pitänyt jättää teitä sinne saarelle. Mutta minä olin silloin todella
järkyttynyt. Milla ei ole tahallaan pitänyt tätä salassa. Hän yritti monta kertaa
kertoa sinulle totuutta, siksi hän antoi osoitteensa, jotta tulisit itse
katsomaan. Hän pelkäsi, että erakoidut yksin saarelle, niin kuin sinä teitkin. En
tiedä huomasitko, kun Milla toi sinulle kalapiirakkaa toisinaan, kuulemma sinä
muistit piirakasta minut. Ja se lämmitti sydäntäni. Annan sinulle hetken aikaa käsitellä
tätä kaikkea, ja kun olet valmis, voimme keskustella lisää. Olemme menettäneet
monta vuotta. Haen sinulle vaihtovaatteet, olet kuin uitettu merenneito.
Kaunis, ja helposti särkyvä.”
Jäin katsomaan kahvikuppiini, Näin kuinka se liikkui vaaleanpunaisen
kupin reunoja. Jäin miettimään äskeistä tilannetta. Isäni pitäisi olla kuollut,
ja siinä hän äsken keitti kahvia, ja puhui minulle. Mitä minun pitäisi ajatella.
Näen itseni tällä hetkellä lapsena. Särkyneenä, ja hukassa. Yritän ymmärtää
tätä kaikkea, mutta en tiedä mistä lähtisin purkamaan tätä ajatusryöppyä.
Katson keittiön seiniä. Ne ovat vaaleaa puuta, joissa on vihreitä raitoja joka
toisessa laudassa. Kuka tämän suunnitteli? Miten Milla on voinut olla näin
kauan lipsauttamatta mitään? Olen ollut täydessä pimennossa monia vuosia, ja
nyt minun pitäisi ymmärtää tämä kaikki. Mitä minun pitäisi sanoa, kun isäni
palaa keittiöön. Voisin käydä ehkä pienellä kävelyllä, ja miettiä tätä kaikkea,
luulen että isäni ei pahastu tästä.
Isäni palasi hetken päästä keittiöön, ja antoi minulle
sinivihreän kukallisen mekon. Kiitin häntä ja kerroin hänelle suunnitelmastani
lähteä pienelle kävelylle. Isäni ymmärsi tämän, ja antoi minulle vara-avaimen. Kysyin
tietä vessaan, jotta pääsisin vaihtamaan vaatteeni. Vessa oli eteisen vieressä.
Ovi sulautui niin hyvin seinään, että sitä olisi voinut luulla salaoveksi.
Vessa oli hyvin tilava, astuessani sisään, olisi voinut luulla menevänsä mini
kylpylään. Kaikki tasot olivat vaaleanpunaisella marmorilla päällystetty, hana
oli kullan värinen, ja vessan päädyssä oli makuu amme. Suihkuverho ei ollut tavallinen.
Se näytti, kun kultaketjut olisi kiinnitetty katosta. Ihastelin tätä kauneutta.
Vessanpönttö oli valkoista marmoria, joka sulautui täydellisesti joukkoon.
Aloitin riisumaan vaatteitani, ja samalla huomasin kuinka käteni tärisivät.
Yritin rauhoitella itseäni ajattelemalla Miukun turkkia ja hänen silmiään. Se
auttoi minua hieman. Avasin hanan ja huuhtelin kasvojani muutaman kerran.
Varmistaakseni että tämä kaikki ei ole vain unta. Otin lavuaarin alla olevasta
kaapista itselleni pyyhkeen, ja kuivasin itseni. Puin isäni antamat vaatteet,
ja ne olivat täysin minun kokoani. Katsoin lavuaarin yllä olevaan peilikaappiin,
joka oli sekin kultareunuksinen, löytyisikö sieltä hiusharjaa. Harjasin
hiukseni, ja katsoin vielä, että yleiskuva on siisti. Poistuin vessasta, ja
lähdin kohti ulko-ovea.
Lähdin kävelemään kaupungin katuja, vain katsoakseni löytyisikö
täältä jostain pientä puistoa, jossa voisin hetken olla rauhassa. Samalla
mietin äskeistä kohtaamista. Ajatusmaailmani olivat menneet uusiksi. Huomasin
kuinka paljon äitini oli vaikuttanut yleismielipiteeseeni isästäni. Ja tilanteesta.
Mietin miksi äitini halusi poistaa isämme elämästämme. Hän kuitenkin vaikutti vilpittömältä,
kun kertoi oman puolensa tapahtuneesta. Minulle ei vielä selvinnyt, mikä hänen
ja asunnonvälittäjän lopullinen tarina oli, mutta ottaisin siitä selvää, kunhan
ensin saan otettua hieman aikalisää. Minun isäni on ollut elossa kaikki nämä
vuodet. Kaikki nämä vuodet myös Milla on salannut minulta tämän. En olisi
voinut koskaan uskoa, että elämäni kääntyisi päälaelleen näin. Aamulla lähdin iloisena
ja jännittyneenä, lähes pakokauhuisena kaupunkiin. Ja yhtäkkiä minulla on
jälleen isä, ja puhelin.
Pysähdyin hetkeksi katsoakseni ympärilleni. Olin kävellyt jo
pienen tovin. Ja huomasin että vähän matkan päässä oli pieni kahvila. Kävelin
kohti kahvilaa. Miksi valitsin juuri tämän kahvilan, johtuu siitä, että tämä
kahvila on persoonallinen. Tämä näyttää siltä kuin historian kirjoista olisi
saatu inspiraatio. Saluunamainen. Huonekalut olivat rokokoo tyylisiä, ehkä
mäntyä. Tiskin takana oli nuori mies, ja hän hymyili leveästi, hänellä oli
söpöt hymykuopat.
”Hei, tervetuloa kahvila
Baroniin. Mitä mielesi halajaa?” – Myyjä kysyi iloisella ja korostetulla
äänellä. Kun katsoin tarkemmin, hänellä oli vanhanaikaiset vaatteet, kuin nykyaikainen
cowboy. Sydämeni hypähti kerran ylikierroksen. ”Hei, yksi kahvi, kiitos.”
Vastasin. Myyjä asetteli kahvikupin pöydälle ja kaatoi kahvia kuppiin, ja kysymättä
minulta, lisäsi siihen hieman maitoa. Jonka jälkeen hän kysyi, halusinko muuta,
ja hän suosittelisi minulle nimenomaan syvien mietteiden -leivosta. ”Oletteko
te ennustaja?” – Kysyin koska hän näytti tuntevansa asiakaskuntansa. Hän naurahti
ja vastasi: ”En toki, ilmeenne näytti minulle sen. Kun kysyin, haluatteko
maitoa, vastasitte siihen, ja hetken päästä, kun kaadoin maitoa kahviinne,
katsoitte minua kummastuneesti, joten päättelin että olitte ajatuksissanne.”
Mietin hetken. ”Jos tämän kerran ottaisin leivoksenkin. Olisi varmaan hyvä
syödä tänään jotain. Minun on myönnettävä, että en muista vastanneeni sinulle.
Sain tänään isoja uutisia, ja yritän sulatella niitä.” Hymyilin
hermostuneesti.
Miehen silmistä näki, että hän ymmärsi mitä tarkoitin. Hän
otti hetkeksi vakavan ilmeen. ”Toivottavasti saat asian käsiteltyä. Joskus
on hyvä pysähtyä miettimään. Saanen esitellä itseni. Olen Kasper. Ja olen
täällä palveluksessasi, jos tarvitset jotain esimerkiksi kuuntelijaa.” Tässä
kohtaa otin tilaukseni käteen ja aloin katselemaan ympärilleni. Huone oli
pieni, ja vasemmassa nurkassa oli nurkka pöytä tyhjänä, katsoin sinne ja mietin
hetken, että sijoitun siihen pöytään. Kunnes Kasper puhui taas: ” Meillä on
myös ulkona muutama paikka vapaana, takapihalla. Se on erittäin rauhallinen
paikka. Ja raitis ilma selkeyttää ajatuksia. Voin ohjata sinut sinne.” Nyökkäsin
vastaukseksi, ja hän lähti kävelemään tiskin takaa ulko-ovesta katsottuna
vastakkaiseen suuntaan pienen huoneen perälle kirjahyllyn eteen. Hän siirsi
yhtä kirjaa, jolloin sieltä avautui pieni eteinen. Katsoin kummastuen
tuollaista ratkaisua kahvilassa. ”Halusimme tänne rauhallisen paikan
erityisille asiakkaille.” Kasper kertoi hymy edelleen kasvoissaan. Astuin ovesta
sisään, ja eteinen oli todella pieni, askeleen päästä tuli massiivisen näköinen
ruskea ulko-ovi. Hän avasi sen ja seurasin häntä.
Henkeni melkein salpaantui, kun näin mitä tämän kummallisen
kahvilan takapihalla oli. ”Tämä on kaunis paikka. Ei kai haittaa, jos olen hieman
kauemmin täällä?” Sain kysyttyä samalla kun ihastelin ympärilleni. ”Ei
toki, voin tulla hetken päästä tarkistamaan kahvin tilanteen. Työvuoroni päättyy
hetken päästä mutta tulen ilmoittamaan tästä sitten.” Kasper sanoi, ja
poistui miltei heti tämän jälkeen. Tämä takapiha oli ennennäkemättömän kaunis. Olin
toisen rakennuksen katolla. Katon reunat oli lasitettu korkeilla laseilla, ja
lasia pitkin kasvoi köynnöskasveja. Mielenkiintoista tästä teki se, että täällä
oli iso tammi. Ruoho ei ollut oikeaa, tai ainakin luulen niin. Kävelin tammen
alla olevan pöydän luokse ja laskin kahvikupin sekä leivoksen. Katsoin ympärilleni,
Erilaisia kasveja oli paljon. Tämä on kuin pieni metsä. Kaupungista syntyvät äänet
katosi kuin itsestään. Istuuduin nojatuoliin, joka näytti erittäin
houkuttelevalta. Nojatuoli oli ruskeaa nahkaa, ja oli varmasti raskas
kannettava. Henkäisin syvään. Otin
kahvista kulauksen. Ja ihastuin kahvin makuun. Parasta kahvia mitä olen koskaan
maistanut. Ehkä tästä päivästä voi tulla vielä jotain suurta.