Elämän peli

                  ELÄMÄN PELI

 Kun kuulet elämän pelistä. Se voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Mm. Sosiaaliset pelit ovat yleisiä työpaikoilla, ystäväpiirissä, netissä jne. Mutta tänään puhun yksilöpelistä. Eli pelistä, jota me jokainen pelaamme.

Olemme itse määrittänyt panoksemme, tasomme, pelaajamme, ja pelikentät. Yksityiskohdat jätän pois, koska muuten tästä tekstistä tulisi kirja.

Tärkeintähän pelissä on se, että tietää mistä on tullut, ja minne on menossa. Kaikki siinä välissä on vain uusi haaste. Tiedätkö montaako peliä pelaat? Harmikseni joudun kertomaan sinulle, vaikka videopelissä on yleensä 3 pelastusta. Oikeassa elämässä monilla ei ole kuin 1. Sinä itse.

Ensimmäisenä puhun siitä mitä tarkoittaa ”pelastukset”. Minun pelissäni ne ovat ihmisiä, jotka korvaavat minut, jos elämän pelissä teen jotain sellaista, että joku asiani jää jollain tasolla pelaamatta. Silloin käytän ”pelastuksia”. Minun pelissäni nämä ovat elämässä kerättyjä ”aarteita”.

Muistamme varmasti erilaiset sosiaaliset pelimme. Esimerkiksi ensimmäinen ihastus. Pelasimme niin kauan, että mielenkiintomme loppui. Vai loppuiko se ikinä? Moniko pelastus sinua auttoi silloin saavuttaaksesi pääpalkinnon? Miltä sinusta tuntui, kun lähestyit ”pääpalkintoa”? Tiedän sen tunteen, ja siihen pitäisi koko elämän pyrkiä. Juuri siihen tunteeseen.

Kun elämässä tulee hetki, että normaali arkielämä ei ole tarpeeksi. Ihmiset hakevat pelejä ympäriltään. Näin saadaan uusia lisätasoja normaalitasoihin. Ja näillä peleillä ei normaaliin elämään ole yleensä kovin suurta vaikutusta. Joskus toki lisätasoista tulee hetkittäisesti pääpeliin pidempi taso, jolloin sen voi luokitella uudeksi tason siirtymispeliksi.

Yksittäisessä pelissä on vain yksi voittaja. Ja se olet sinä itse. Mutta peleissä, jotka ovat sidoksissa sinun peliisi, sinun pitää muistaa mikä olet pelissä, ja mikä tehtäväsi on. Näin keräät ”lisäpisteitä” omaan peliisi.

Moni puhuu tunteiden vuoristoradasta, ihan kuin elämä olisi huvimatka. Minä ajattelen kyseisen sanonnan olevan sidos elämän peliin. Kun tunteet kulkevat kaikissa niissä peleissä mukana, on normaalia, että et tunne samaa tunnetta kovin pitkään. Yleensä ihmistä ärsyttää, jos joku taso ei mene niin kuin itse haluaisi, mutta yrittää kuitenkin. Ja kun hän pääsee seuraavalle tasolle, tämä ihminen on onnellisuuden huipulla. Hänen pitää nauttia pelistä, vaikka se olisi joskus revitty sieltä, minne päivä ei yleensä paista, jos ei sitten pyllistä juuri siihen suuntaan.

Jotkut ihmiset jämähtävät tietylle tasolle, koska eivät tiedä seuraavaa tasoa, ja yleensä he eivät ole keränneet ”pelastuksia” jotka auttaisivat heidät sieltä pois. Nämä pelaajat yleensä odottavat, että tasoon tulee helpotus. Mutta jos ei tule. Ajattelivatko he olla kyseisessä tasossa loput elämästään?

Joskus voi toki käydä erittäin hyvä munkki, ja joku heittää oljenkorren, jolla voi pelissä edetä. Mutta sinun päätöksesi on se, käytätkö sitä vai et. Ja selvittää miten se toimii. Koska jokainen askel eteenpäin tarkoittaa uutta peliä. Valmistaudu aina uuteen tasoon!

Seuraavassa kirjoituksessa käsittelen enemmän sosiaalisia elämän pelejä. Mukavaa viikonloppua!

Vähän musiikkia: https://www.youtube.com/watch?v=CVydUm-3-j4

 

TOIMIVA PARISUHDE

 

Miten saat parisuhteen toimimaan? Yksinkertaista. Se kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, ja näkevät toisissaan piirteitä, joista pitävät, herää kiinnostus. Kiinnostus vetää kahta ihmistä puoleensa. Ja mitä tärkeintä, se yhdistää. Kun olet samanhenkisen ihmisen lähellä, on normaalia, että kiinnostus herää muillakin sektoreilla.

Avoimuus: On tärkeä puhua avoimesti asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Ihmiset ei vielä osaa lukea toistensa ajatuksia, joten se hankaloittaa kommunikointia. On ihmisiä, joille avoimuus on hankalaa, oman menneisyyden haamujen takia, mutta tärkeintä on se, että kohtaa pelon yhdessä. Sinun ei tarvitse kantaa ajatuksia yksinäsi, jos olet löytänyt kumppanin rinnallesi, joka on sinulle se oikea.

Kunnioitus: Kun kunnioitat ihmistä, jonka kanssa olet, ja tuot sen esille. Suhde saa tästä vakautta, ja molemmat tuntevat olonsa halutuksi. Ja se on myös tärkeää. Ilman kunnioitusta, sinulle ei jää kuin kuoret toisesta.

Läheisyys: Kun olet kumppanisi lähellä, jaatte lämmön toisillenne. Kumppanin keho reagoi tähän ja saa mielihyvää tästä. Läheisyys on yksi tärkeimpiä toimivassa parisuhteessa. Voit esimerkiksi istua viereen sohvalle, tai vain laskea kätesi toisen käden päälle.

Pienet huomion osoitukset: Sinun ei tarvitse kantaa kotiin syli täynnä kukkia tai olutta. Kumppanille riittää myös pienet hipaisut, suukko otsalle, halaaminen, tai vain aamukahvin laittaminen kuppiin valmiiksi. Tällöin kumppanisi saa huomiota sinulta myös arkisessa elämässä.

Luotettavuus: Tämä on usea kompastuskivi monille. Kumppaniin luottaminen voi joskus olla haastavaa, jos menneisyydessä on esimerkiksi tapahtunut jotain sellaista, joka voi vaikuttaa käytökseesi (esim. mustasukkaisuus) vielä monta vuotta. Muista kuitenkin, jos nykyinen kumppanisi ei ole tehnyt mitään sellaista mikä vaikuttaisi luottamukseen, älä tee hänestä vastuullista sinun menneisyytesi haavoille. Niin kuin vanha sanonta sanoo ” älä tuomitse, ennen kuin toisin määrätään”

Listaa voisi vielä jatkaa halutessaan, mutta todellinen kumppanuus syntyy yhteisestä tahdosta, ja yhdessä työskentelystä. Moni ihminen luovuttaa ensimmäisen kuopan tullen, mutta vuosien kuluessa, huomaat että niin asfaltin reiätkin täytetään. 😉

 

Olettamus

 

Olen käynyt tässä puoli vuotta aiheesta tutkimusta. Koskien aiheeseen olettaminen oletetusta kaverista. Olen kuullut vuodesta toiseen, kuinka elämäni on sekaista, draamankeskeistä, ja kuinka olen ollut sellainen ja tällainen. Olen miettinyt monesti myös, että nämä kyseiset ihmiset eivät kysy kuulumisia kuin puolen vuoden välein, kun haluavat vaihtelua elämään, tai vapaa illan arjen pyörteestä. Joka on saanut minut tuntemaan itseni vain ”hupi-kaverina.” Todellisuushan on ollut toinen, mutta sitä nämä ihmiset eivät ole koskaan halunnut edes tietää. He eivät ole halunneet tutustua, tai kuulla oikeasta elämästäni mitään. Joten lähdin tähän leikkiin mukaan, jotta hekin huomaisivat kuinka olettamus herkkää ihmisten elämä on.

Oletan että tiedät mitä haen tässä kirjoituksessa.

Oletus itsessään kertoo jo jotain ihmisestä. Olettaminen on aina epävarmaa tietoa. Ja silti ihmiset luottavat siihen sokeana.

Olen kuullut usein ”tämä henkilö aivopesee sinua, tämä ihminen kertoo muunnellun totuuden, tämä ihminen on tällainen” Näissä tapauksissa yleensä ulkopuolinen henkilö kommentoi olettamuksen perusteella. Ja sen mukaan mitä on kuullut toiselta ihmiseltä.

Mielestäni jos haluat tietää jotain toisesta ihmisestä, ensiksi sinun pitäisi tutustua tähän ihmiseen. Ja sinä määrität miten.

Omissa tapauksissani olen huomannut sen, että nämä ihmiset ovat unohtaneet yhden tärkeän asian. Tutustumisen minuun. Kun kerron mitä ympärilläni tapahtuu, ihmisistä, joita seuraan. En kerro heistä siksi että nämä ihmiset liittyisivät millään tapaa elämääni. Vaan siksi että siinä tilanteessa, tai asiassa on joku yhteys johonkin aikaisempaan asiaan, joka kertoo yksittäisen pienen asian minusta.

Esim.

Heikki ja Matti ovat kavereita. Jere oli joskus Heikin ystävä, mutta heidän ystävyytensä loppui koska Matti tuli kuvioihin. Matti ja Jere ovat nykyään ystäviä.  Heikki tuli mustasukkaiseksi Matista, joka on ollut hänen kaverinsa kymmeniä vuosia. Jere ei tuntenut Mattia, ja tutustui tähän Heikin illanistujaisissa. Heikki haukkui Matin Jerelle epäluotettavaksi. Jere ei uskonut Heikin kertomusta Matista, koska hänellä ei ollut mitään konkreettista ”todistetta” epäluotettavuudesta. Lopulta Heikki oletti, kun Matti ja Jere ystävystyivät, että he puhuivat hänestä pahaa selän takana. Tällöin Heikki aloitti disinformaation Jerestä. Jere ja Matti ovat edelleen ystäviä, ja Matin luotto Heikkiin heikentyi tämän uuden ystävän myötä.

Tämä tarina kertoo miten olettamalla asioita voi tapahtua paljon väärinkäsityksiä, ja ikäviä asioita ihmisille. Jotkut jopa kutsuvat tätä draamaksi. Mielestäni Heikki halusi aiheuttaa draaman. Matti oli väliinputoaja, ja Jere oli uhri.

Artemisia Gentileschi, Omakuva maalauksen allegoriana, 1653.

Mutta jokaisessa tarinassahan oletetaan onnellinen loppu, niin myös tässäkin. Jere pääsi eroon Heikistä, joka haluaa ihmisille pahaa. Tämä ei sopinut Jeren arvoille.  Matti sai uuden ystävän, ja sai oikean käsityksen hänen ja Heikin ystävyydestä. Ja Heikki sai elää omien satujensa kanssa elämänsä loppuun asti.

Nyt itse asiaan. Tämä tarina kertoi myös minusta jotain erittäin tärkeää. Minä kerron kuulumiseni tarina muodossa. Kerron elämääni tarinamuodossa. Elämäni on tarinani. Ja jos ei halua tietää tarinaani, ei halua tuntea minua.  

Moni tuo tunteitaan ja mietteitään esiin musiikin avulla, tai piirtämällä. Jotkut haluavat valokuvata, ja toiset taas haluavat sanoa suoraan. Mutta minä kuulun niihin ihmisiin, joille tarina on osa kokonaisuutta. Se ei ole luuloa. Se on tietoa.

Voin määritellä omat tarinani. Samanlailla vain määritellä oman elämäni.

Kun tapaan uuden ihmisen. Usein kysyn: Mikä on sinun tarinasi? En siksi että haluan tietää ihmisen tarinan syntymästä tähän päivään, vaan siksi että tämä ihminen voi määritellä oman tarinansa. Hän määrittelee kuka hän on omassa tarinassaan, ja se kertoo minulle oleellisen tiedon. Onko hän oman elämänsä sankari, uhri, sivuroolissa oleva haltija tai sotilas jne. Rooleja on monia. Mutta vain ihminen itse yksilönä tietää mikä on hänen osansa.

Minun tarinani päähenkilö on henkilö joka kirjoittaa sitä. Minä. Kaikki jotka tarinaan kuuluvat, tai ovat osallisia. Pääsevät aina keskusteluuni. He ovat esimerkkejä. He ovat polkuja joita voin valita, he ovat ihmisiä joilta kysyn tiettyjä kysymyksiä vain siksi että tiedän miten haluan tarinaani kirjoittaa.

Olen tehnyt havainnon: Menen toisten ihmisten tarinaan käymään, nostaakseen nämä ihmiset sivuroolista päärooliin. Ja se on ollut elämäni tehtävä tähän asti. Olen suoristanut teitä, tukenut, ohjannut, ja ennen kaikkea kuunnellut. Olen myös saanut vastapalveluksena ohjausta asioista, joista en ole ennen tiennyt. Haalinut tietoa joka toisille on arkipäivää. Koska haluan kehittyä.

Aina kun katson elokuvia, tai luen kirjoja. Samaistun eniten päähenkilöön, en siksi että hän on sankari, en siksi että hän on eniten seurattu. Vaan siksi että juuri se on avain itse opetukseen joka halutaan tuoda kyseisellä tarinalla esille. Ja ketä päähenkilö olisi, jos sivurooleja ei olisi jo jaettu? Tiedätkö oman paikkasi tarinassa jossa olet juuri nyt?

Kun tämä asia on käyty läpi. Kerron vielä muutamia asioita olettamuksesta. Asioita jotka ovat hyvä miettiä omalla kohdalla.

Kun näet, kuulet, tai haistat palanutta. Älä oleta että jossain on tulipalo. Mene savua kohti, anna savun hajun tulla nenääsi ja voit ehkä eksyä kaverin grillijuhliin. 😉

"Turha pitää esirippua ylhäällä, jos näytös on jo käynnissä" -JH

Turvavene OSA 3

OSA 3

 

Astun laiturille, tärisen pelosta. Jokainen askel tuntuu kuin se olisi viimeinen. Astun veneeseen hieman haparoiden. Tätä ei ole ikinä käynyt minulle aikaisemmin. Olen tuhansia kertoja käynyt kalastamassa, ja nuorempana tietysti kaupungissa. Mieleni taistelee selkeästi elintoimintojeni kanssa.  Voisin verrata tätä tunnetta siihen, kun näkee rakastettunsa alttarilla odottamassa, että sanot ”tahdon”. Tai niin luulen... Enhän minä ole ollut koskaan kovin vakavissa parisuhteissa, muuta kuin itseni kanssa.

Tarkistan vielä, että kaikki tarvittavat ovat mukana ja siirryn käynnistämään moottoria. Moottori käynnistyy laiskasti kolmannella yrityksellä. Pääsen vihdoin irrottautumaan laiturista. Tällä hetkellä koko kehoni tärisee... Miten voin hallita itseäni? Ajattelen Miukun pehmeää turkkia, kehräyksen ääntä, hänen ruskeita silmiänsä… Pakotan itseni ajattelemaan kaikkea sitä miksi teen tämän. En ole vielä itsekään sisäistänyt miksi... Ajatukset lentävät laidasta laitaan... Mitä tämä tarina tuo tullessaan… Vai tuoko mitään…

Noin puolessa välissä matkaa vastaani tulee toinen vene. Kyydissä on nähtävästi vain yksi henkilö. Näen kuinka vene lähestyy minua. Olen kauhusta kankeana. Mitä hän haluaa minusta? Minä olen vain satunnainen kulkija ja en osaa auttaa häntä kuitenkaan… Näen silmissäni kaikki skenaariot mitä voisi käydä. Jos hän haluaa ryöstää minut, entä jos hän on joku mies, ja haluaa olla ”pelastava ritari”, jonka jälkeen tietysti haluaa palkkion… Mitä oikein teen…

Vene on tullut veneeni viereen, ja veneessä onkin kuin onkin mies... ”Hei sinä siellä!”- Mies huutaa. ”Minulla olisi hieman kysyttävää, voisitko auttaa minua?” Katson häneen päin. ”hei, mitä haluat? Olen menossa kaupunkiin, joten en tiedä miten voisin auttaa sinua.” Äänestäni kuulee pienen pelon, ja tärisen sisältäpäin kauttaaltaan. Mies hymyilee minulle ja vastaa ”Sitä vain, Olen näillä vesillä tulokas, ja haluaisin tietää hieman millaisia vesiä nämä ovat?” Huokaisen... Hänellä ei ole pahat mielessä ainakaan… Mutta voinko olla varma tästä… ”No tuota… Hyvät kalapaikat ovat hieman tästä eteenpäin. Täällä ei ole paljon kivikkoisia alueita. Muutama löytyy mutta ne ovat hyvin lähellä pientä saarta. Sinne ei kannata mennä, jos ei tunne vesiä. Saaresta noin puoli kilometriä länteen päin, on upeat maisemat, sekä hyvä kalapaikka.” Olikohan järkevää kertoa saaresta… Mitä jos hän menee sinne? Miten kissa pärjäisi noin raavaalle miehelle… Hänellä on ruskea puoli lyhyt tukka, hieman pörröllä, hän on arviolta 30-vuotias, sinisilmäinen, ja pieni silmäryppy nousee, kun hän hymyilee. Tuollainen mies on takuulla pelimies… Ajattelin…

Samalla kun söin häntä silmilläni, ja ajatukset juoksivat. Havahduin että hän sanoi taas jotain… ” Anteeksi, en kuullut mitä sanoit?” Korottaen hieman ääntäni, jotta hän luulisi, että moottorin ääni on niin kova, etten kuulisi häntä. ”Kiitos että autoit, turvallista matkaa!” Samassa hän lähti veneellään eteenpäin niin lujaa, että vesi roiskui minunkin veneeseeni. ”Olipa ystävällistä!” Huusin hänen peräänsä ja puristin nyrkkiäni.

Oi voi... Vaatteeni ovat märät, pitää löytää paikka, jossa voin vaihtaa ne. Olen kuin uitettu koira. Tuolla miehellä ei ole mitään käytöstapoja. Sietäisi hävetä. Olin valinnut päälle pantavaksi valkean mekon, jossa on ruusuja. Toivottavasti mekko ei ole nyt pilalla.

Jatkan matkaani kaupunkiin. Noituen samalla äskeistä kohtaamista. Saavun satamaan ja löysin sopivan kohdan, johon voin jättää paattini. Toivon että sitä ei varasteta, vaikka onhan minulla siihen lukko. Astun laiturille hieman vapisevin jaloin, märkä mekko päälläni. Olen varmasti toivoton näky. Lähden kävelemään kohti kaupunkia. Aurinko on jo kääntynyt tovin, joten voisin arvata, että kello lähenee puoli kolmea. Tarkistan vielä kartasta missä päin Milla asuu. ”hmm... noin puoli kilometriä. Kyllä minä voin tällä mekolla sinne asti mennä...” mumisin puoli ääneen. Lähdin kävelemään Millan asunnolle päin. Näin kuinka silmäparit arvostelivat minua. Jatkoin päättäväisesti matkaani. Toivon että Milla asuu edelleen samassa osoitteessa. Koska minulla ei ole edes puhelinta, en voi soittaa hänelle. Enään ei ole edes puhelinkoppeja, joten en voi niistäkään soittaa.

Kaupunki on muuttunut paljon, kun viimeksi täällä kävin. Paljon isompi kuin viimeksi. Kutsuimme tätä kaupunkia aina Hely:ksi (Helvetin yllätykset). Tänne on tullut paljon liikkeitä, mitä ei ollut vielä 10 vuotta sitten. Kadun nimetkin ovat muuttuneet. Miten löydän perille ikivanhalla kartalla, jos kartta onkin ”vanhentunut”. Käännyn kadun kulmasta oikealle, huomatakseni että tie päättyy noin 20 metrin päästä isoon kerrostaloon. Umpikuja. Näin hetki sitten elektroniikka kaupan tien toisella puolen. He ehkä voisivat auttaa minua. Kai siellä sentään navigaattoreita myydään. Tai sitten ostan sellaisen uudenlaisen puhelimen, jossa on kuulemma kaikki maailman kartat.

Astun kaupan ovesta sisään, kunnes muistan… Märkä mekkoni. Se on aivan rypyssä, ja tiputtelee vielä vettä lattialle. Aurinko on kerennyt kuivaamaan sitä jo jonkin verran. Myyjä hymyilee minulle iloisesti ja kysyy: ”kuinka voin auttaa? Olen asiakaspalvelija Kiia, ja olen täällä sinua varten.” Harkitsin hetken, ja kerroin Kiialle sitten tilanteeni. ”Hei. En ole pitkään aikaan ollut mantereella, olen asunut pienessä saaressa kotitalollani monta vuotta. En tiedä oikein mihin minun pitäisi mennä, koska karttani on nähtävästi vanhentunut kymmenen vuotta sitten…” Kiia hymyili, ja nähtävästi harkitsi hetken mitä sanoisi, koska alkoi etsimään jotain laatikostaan. ”hmm… Älypuhelimella voisit liikkua helpommin. Onko sinulla sellaista?” Naurahdin ääneen ja kerroin että saaressa ei ollut sähköjä, joten en omistanut kyseistä tuotetta, mikä se nyt olikaan. Olin kyllä nähnyt sellaisen Millalla. ”Meillä on täällä edullisin versio noin 99e, saisit uutena asiakkaana myös liittymän kaupan päälle.” Mietin hetken… ”Voin ostaa kyseisen laitteen, jos autat minua sen kanssa alkuun. Tarvitsisin vain ohjeet siskoni luokse. ” Myyjä lupasi auttaa minua, joten ostin elämäni ensimmäisen puhelimen. Myyjä näytti minulle, miten puhelin toimii, ja auttoi minua laittamaan siskoni osoitteen karttaan, joka ohjaisi minut perille. Liian yksinkertaista ollakseen totta. Ajattelin. Kiitin Kiiaa. Jonka jälkeen poistuin liikkeestä.

Puhelin neuvoi, että paikanpäälle olisi noin 300 metriä. 300 metriä ja minä tuhlasin 100euroa sitä varten… No voisin antaa puhelimen Millalle aikaisena syntymäpäivä lahjana. Lähdin kohti Millan asuntoa, ja pian olin jo perillä. Huomasin että hän asui omakotitalossa kaupungin keskustassa. W.A.U en tiennyt, että hänellä menee näin hyvin. Kävelin ovelle, ja koputin kolme kertaa. Odotin noin 5 minuuttia, kun joku tuli avaamaan ovea. Onkohan se Milla? Ovi avautuu tuskallisen hitaasti...

Totuus

        MITÄ MINUN PITÄISI OLLA?

 

Eräs ystäväni tänään laittoi minulle viestiä. Viestissä hän kertoi että on satuttanut itseään tahallisesti. En tiedä miksi. Joten kirjoitin hänelle näin:

Näin perheenjäsenen menettäneellä, pakko sanoo että se mitä teet itsellesi sattuu muitakin kun sua. Se tuska jos kävis se pahin skenaario että olisit kylmänä. Miten se vaikuttaa ihmisiin jotka susta välittää, tai perheeseen. En syyllistä. Mutta jumalauta ku tekis vaa mieli halata. Ja sanoo että maailmassa ei oo mitää niin pahaa että pitäs itsensä tappaa.. ongelma ei oo yleensä yksin itsessä, vaan ympäristössä. Yritä pärjätä.

Ainoo asia mitä voin sanoo tsempeiksi: Jos joku asiaa vituttaa,aina on keino selvittää asia. Joko poistat elämästä, tai taistelet sen puolesta. Vaan siksi että sulla olis hyvä olla. Ja jos se tarkoittaa sitä että avaat suusi ja ”avaudut”, niin asiat alkaa kirkastuun jopa sulle. Joskus ihminen haluaa kuulla koko totuuden. Ei pelkästään pinta puolta. Joten Juulia nyt et säästele mitään. Laitat just niille ihmisille sen mielipiteen minkä oot halunnut sanoo jo pitkään. Puhdista itses totuudella. Totuudella kuka sä oot. Aina tuut saamaan apua arkisissa asioissa. Nyt olis sun aika loistaa sellasena kun sä oot.

 

Nyt laittaisin sen sivistyneesti, ihmiselle jolla on kovempi status kun oma ihmisyys.

: Näin perheenjäseneni menettäneellä, eli minulla, on pakko sanoa, että se mitä teet itsellesi, sattuu muitakin kuin sinua. Se tuska olisi suuri, jos menehtyisit. Miten se vaikuttaisi ihmisiin, jotka oletetusti sinusta välittää? Tai perheeseen? Minä en halunnut tuoda mielipidettäni syyllistettävästi esille. Koska minun tekisi mieli vain halata sinua. Ja sanoa: Tässä maailmassa ei ole mitään niin pahaa että pitäisi itsensä tappaa. Ongelma ei ole sinussa ainoastaan, se on myös ympäristössäsi. Yrittäisitkö vielä?

Voin ainoastaan sanoa sinulle nämä neuvot: Jos sinua ahdistaa/ärsyttää, aina on keino hoitaa asia. Yksinkertaisesti: poistat elämästä, tai taistelet sen puolesta.

Koska haluan että ymmärrät; Kaikkein tärkeintä on sinun onnellisuutesi. Ja jos se tarkoittaa sitä, että avaat sanaisen arkkusi, ja kerrot mielipiteesi asioista, jotka olet halunnut kertoa jo pitkään. Tämä voi olla sinulle juuri nyt hyväksi. Sinun pitäisi olla rehellinen itsellesi. Me ihmiset rakastamme totuutta. Ja joskus haluaisimme, että toinen ihminen kertoo koko totuuden, ei vain sen minkä haluamme kuulla.

 Joten kertoisitko sinulle läheisille ihmisille, juuri sen mitä ajattelet tällä hetkellä. Se voisi olla puhdistavaa sinulle, ja läheisimmillesi. Olisitko ystävällinen Juulia, että tänään annat tulla kaikki sinun mieltäsi mustuttaneet asiat. Kerro heille, kuka sinä olet. Kerro ajatuksesi. Se helpottaisi kaikkia. Ja etenkin sinua. Kerro totuus. Ole kiltti.

En tiedä, mutta toisesta voin aistia tunteen paremmin. Kiihkeämmin. Kumpi versio sinun mielestäsi tehoaisi sinuun, jos sinulla olisi epätoivoinen hetki elämässäsi?

 Nikolai Gen maalaus vuodelta 1890.

Voisin vannoa, että 100% totuus hajottaisi paljon. Ehkä kaiken. Mutta tekisikö se hyvää? Ehkä. Silloin sinun ei tarvitse elää omien haamuverkkojesi kanssa. Koska ihminen tekee oman elämänsä verkot. Joku oli lyhentänyt sen näin: Jos toinen ihminen tekee sinusta jatkuvasti surullisen, nosta vuokraa, ja potki hänet pois elämästäsi.

Turvavene osa 2

 

Lauantai 04.06.2015

 

Herään taas painajaiseen. Hiki valui pitkin kasvoja… Nousen istumaan, ja Miuku hyppää syliini. Painajaisessani hukuin järven syvyyksiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näen saman unen. Tiedän sisimmissäni, että se ei ole myöskään viimeinen. Unessa lähden pois saarelta, ja kohtaan kaikki ne pelot, jotka ovat vaivanneet minua monta kuukautta. Pelko yksinäisyydestä, vaaroista, ja hylätyksi tulemisesta. Minut hylättiin tänne. Niin ainakin luulen tuntevani. Onko se minun vikani, koska haluan ylläpitää muistoja kokonaisesta perheestä, sekä onnellisista muistoista. Olla onnellinen… Onko se liikaa vaadittu, jumalauta!

Vanha sanonta sanoo; ”kel onni on, se onnen kätkeköön.” Joskus minusta tuntuu, että se ei vain riitä. Vaikka kätkisimme ihmiset, jotka tekee meistä onnellisen, se ei varmista sitä, että onni säilyy. Joskus ihminen haluaa vapauden. Vapauden valita. Valita mitä?

Kahleet… Miksi ihmiset tekevät itselleen joka kerta kahleet, ja itkevät kun eivät pidäkään kahlittuna olosta? Miksi meidän pitää vain tyytyä osaamme tarinassa? Mitä jos haluamme pois tarinasta? Siirtyä seuraavaan. Uskaltaisinko?

Kun olen saanut taas painajaisen pois mielestäni, Nousen ylös ja menen suorittamaan aamurituaalini. Keittämään kahvia. Miuku matkustaa sylissäni keittiöön. Lasken hänet keittiön tuolille ja palaan mietteisiini.

Mitä jos myöntäisin itselleni haluavani muutoksen? Miten perheeni suhtautuu siihen? Olenhan jo näin pitkälle pitänyt huolen siitä, minkä he jättivät taakseen. ”Se ei ole minun velvollisuuteni.” Säpsähdin, ja katsoin ympärilleni, ihan kuin joku kuulisi ajatukseni. Laskin puruja hieman liikaa kahviveteen. ”no olkoon, tänään juodaan vahvemmat sumpit.” Jälleen mutisin itsekseni. Istuuduin pöydän viereen, niin kuin teen joka päivä. Uudestaan ja uudestaan… Mutta tänään jotakin on erilaista. Katson keittiötä, ja mietin haikein mielin, että nämä voisivat olla viimeiseni aamuni tässä pienessä, vanhanaikaisessa keittiössä. Miuku katsoo minua pyytävän näköisenä, joten nousen ja haen hänelle ruokaa kaapista. Ehkä Miukukin tottuisi kaupunkiin. Siellä ei ehkä ole hänelle tarpeeksi hiiriä. Mitä jos en muuttaisi kaupunkiin, vaan maaseudulle. Pieni punainen mökki, pieni pelto, oma piha. Mutta… Olisin silti yksin… Tämä ajatus saa minut vielä surullisemmaksi.

 ”Minun pitää saada itselleni parisuhde!” Miuku säikähti yllättävää äänen nousua. Nyt laitoin käteni suun eteen ja tipuin lattialle polvilleni. Mitä juuri sanoin… Minä, en ole valmis suhteeseen. Minä vain tuhoaisin toisen ihmisen omilla ongelmillani. Hän, kuka nyt olisi, joutuisi samaan loukkuun kanssani. ”se onnen kätkeköön” EI! Minä en voisi tehdä sitä. Ehkä terapeutti voisi auttaa minua, se tosin tarkoittaisi saarelta lähtöä, ja en ole varma onko minusta siihen… Vielä…

Huomenna Milla tulee luokseni käymään. Minun pitää keskustella hänen kanssaan tästä. Minun pitää saada kuulla hänen mielipiteensä hulluille ajatuksilleni.

 Hulluille... Olenko minä hullu? En mielestäni. Ehkä hieman syrjäytynyt, ja tunteet sekaisin. Mutta ei se minusta hullua tee… Ainakin niin uskon. Onko hulluudessa rajat? Miten joku voi määritellä sen? Meitä ihmisiä on tässä maailmassa 7 921 576 137. Ja olen varma, että yksikään niistä ihmisistä ei ole pyhimys. Joten kuka viisas voi määritellä mitä hulluus pitää sisällänsä?

Olen ollut tänään erittäin positiivinen. Uskon sen johtuvat siitä, että paras ystäväni, ainoa tukiverkostossa oleva henkilö, sekä ainoa perheenjäseneni, joka ei ole kiinni menneissä, tulee huomenna tänne. Ja odotan sitä innolla. Minulla on hänelle taas iso lista mitä pitäisi tuoda. Tai ehkä… mitä jos minä lähtisin käymään tänään kaupungissa?

Kaadan kahvin kuppiin, ja kävelen ulos. Ovella pysähdyin, ja katsoin vanhaa keinutuolia, joka oli yhtä kulahtanut maaleiltaan kuin koko talo. ”Tänään en jää tähän juomaan kahviani Miuku, tuletko kanssani rantaan?” Lähdimme kävelemään hiekkaista pikku polkua suoraan rantaan. Miuku hyppeli iloisena ja yritti saada auringonsäteitä kiinni. Minä katsoin vain edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Se on niin kaunis kesän alussa.

Saavumme rantaan, ja istuuduin pienen jakkaran päälle, jossa minulla on tapana katsoa kala saaliini. Näen pienen veneen, jossa olisi myös rahan reikiä. Ehkä uusi purje? Moottorikin olisi hyvä uusia. Pohja pitäisi taas tarkistaa, maalata ja tervata uusiksi. En minä osaa… Ajattelin...  Katsoin horisonttiin, aurinko oli juuri noussut täydelle korkeudelle. Puoli päivä. Jos lähtisin nyt, kerkeisin hyvin kaupunkiin ennen, kun Milla pääsee töistä. Muistaakseni hän sanoi, että pääsee noin kello 15 joka päivä. Tosin siitä on jo aikaa. En edes tiedä, vaikka hän ei olisi edes samassa työpaikassa.

Nousen, ja lähden kävelemään pientä polkua takaisin taloon. Nyt olen valmis. Tänään lähden kaupunkiin, ja ostan itse omat tarvikkeeni, ja samalla käyn katsomassa Millaa. Mitä teen Miukulle. Otanko sen mukaani? Minulla ei ole kuljetuskoppia, ja ihmiset pitäisi minua tärähtäneenä, jos kävelisin kissa sylissäni kaupungissa. Mutta mitä jos minulle sattuu matkalla jotain? Miuku raukka jäisi yksin. Ei. Sisäinen ääneni sanoo minulle. Miuku jää kotiin, laitan hänelle ruokaa ja varmistan että ikkunat ja ovi on kiinni. Jos minulle tapahtuu matkalla jotain, luotan että Milla huolehtii rakkaasta lemmikistäni.

Kaikki on valmista. Rahapussi, takki, ämpäri. Pelastusliivi. Kaikki on valmista. Poistun talosta, ja jään katsomaan ovea kuin se olisi päätös. Päätös poistua linnakkeestani. Minä vastuuton pikku kakara, joka luulen, että tämä korjaa minut. Mietin jo, jos jäisin kotiini. Miuku katsoo surullisena eteisen ja keittiön välisellä kynnyksellä. Hänellekin tämä on uutta. Rykäisen, ja aloitan puolustuspuheeni: ”Menen vain käymään, tulen takaisin varmasti huomenna. Olen yötä Millan luona. Kyllä sinä pärjäät. Minun on vain pakko päästä pois hetkeksi.” Miuku katsoo minua pää kallellaan. Ja luulen että hän ymmärtää minua. Joten käännyn ja suljen oven. Kävelen vähän matkaa polkua, kunnes käännyn ja katson tyhjää taloa. Maali pitäisi uusia. Ehkä siitä tulisi vielä joskus koti.

Jatkan matkaani rantaan päättäväisesti. Tämä on uuden elämäni ensimmäinen päivä. Tai niin haluan uskoa...

Kuka olen, mitä ajattelen?

Mistä kaikki lähti...

Olen ollut lähipäivinä tekemisissä masentuneiden ihmisten kanssa... En tiedä mitä minun pitäisi ajatella. 

Ehkä ei mitään. 

Yritän auttaa kyseisiä ihmisiä, mutta jotenkin he saavat minussa heräämään toivon. Toivo on sana, jonka haluan jakaa kaikille. Se auttaa elämän synkimmillä hetkillä, mutta niin se auttaa iloisilla ja jännittävilläkin hetkillä. 

Jokaisella ihmisellä on pala toivoa. 

Eräs artisti halusi vain palan rauhaa. 

Mutta minä haluaisin antaa ihmisille palan toivoa. Takataskuun. Nykyisyyteen, tulevaisuuteen, ja muistomatkalle, jossa kohdataan omat möröt. 

Miten ihminen voi koskaan olla ehjä ja kokonainen? Onko mahdollista olla henkisesti täysin ehjä? en usko.

Jokaisella ihmisellä on omat painajaiset. Se kaveri, joka on Zen-ihmisiä, voi esittää muille, että hänellä on sisäinen rauha.Todellisuudessa hän on luonut itselleen sellaisen tilan, jossa hän pääsee rauhoittumaan elämän vastoinkäymisiltä. 

Ehkä tämä sama henkilö on hyvin stressaantunut töissä, ehkä hänellä on talousvaikeuksia, ehkä hänellä on selvittämättömiä asioita menneisyydessä. Mutta totuus on. Kukaan ei ole täysin virheetön.

 Ihmiset toistavat samoja mantroja päivästä toiseen. ” Yksi hymy päivässä pitää mielen virkeänä” ”Hymyile, se palaa takaisin.” ”Ole onnellinen tänään, koska huomenna se voi olla myöhäistä.”. Paskat! 

Se kertoo vain siitä, että pelkää tulevaisuutta.

 Ihmisellä pitää olla hyviä ja huonoja päiviä. Ihmisen pitää tuntea jokaista tunnetta. Mitä enemmän voit kertoa tunteistasi ääneen ja näyttää tunteesi, sitä ehjempi olet. 

On totta, että joka paikkaan tunteet ei sovi. Työmaalla jos esität heikkoa, se voi tarkoittaa sitä että menetät työsi, koska olet impulsiivinen. 

Julkisilla paikoilla jos näytät tunteesi, ja se sattuu olemaan negatiivinen, ihmiset osoittelevat, ilkkuvat, nauravat, pelästyvät, hämmentyvät... ja ennen kaikkea syyllistävät.

 Syyllisyys... se tunne, jonka kaikki tiedämme. Joskus joku ihminen on syyllistänyt meitä jokaista. 

Ehkä se oli isä tai äiti, tai alakoulun opettaja. Sillä ei ole väliä kuka se on ollut, vaan sillä että se antoi meille syyllisyyden tunteen. opimme että teimme jossain asiassa virheen... 

Virheellä ei ole väliä, kunhan oppii siitä. niin sanotaan. Joskus jopa virhe voi olla elämämme kannalta ratkaiseva tekiä. 

Ehkä joku tietty virhe opettaa meille, keitä me olemme, mitä me haluamme, minne me haluamme saavuttaa.

                                       Voimme kehittyä paremmaksi. 

                         Voimme kehittyä parhaaksi versioksi itsestämme. 

Olen miettinyt useasti, että minulla olisi paljon kirjoitettavaa, mistä aloittaisin? 

Aloittaisinko elämästäni? Entä aloittaisinko ystävistäni, jos kertoisin elämästäni...  

Vai kenties perheestä, vai haluaisinko kenties kertoa omista tunteistani...

 miten voin laittaa kaikki tunteeni tekstimuotoon niin että se välittyisi myös muille... 

Eilen illalla autoin erästä ystävääni kohtaamaan oman pelkonsa, autoin häntä ylittämään oman ahdistuksensa, keskustelemalla hänen tunteistaan.

 Saman illan aikana toinen ystäväni oli hieman päihtynyt, ja pyysi minua soittamaan. Soitin ystävälleni, hän kertoi mikä häntä todella harmitti.

 Hän kirjoitti omalle seinälleen sosiaaliseen mediaan siitä. Ja mietin vain… miksi muut eivät pysty siihen? Yleensä ihmiset kirjoittavat vain iloisista asioista nettiin.

 Ei kukaan kerro sitä, kun menee lähimmäiseen hermot, tai tuntee vihaa, ahdistusta tai tuskaa. 

Ja jos joku kirjoittaa, se yleensä on jo niin pitkällä oman elämänsä syövereissä, että jos joku lukee sen, kyseinen ihminen voi katsoa tekstin liian ahdistavaksi, hän näkee tekstissä masennuksen...

Hän näkee siinä ongelmallisen henkilön kirjoittamassa... Miksi? 

Miksi tällä henkilöllä joka tekstin kirjoitti ei ole oikeutta ilmaista pahaa oloaan tekstin muodossa ilman että hänet leimataan ongelmalliseksi? Hänen taustansa voivat olla erittäin hyvät, mutta yhtäkkiä kauniina päivänä hän harmistui todella. 

Jos hänen elämässään oli henkilö, joka on tuonut pinnalle juuri ne negatiiviset tunteet? Mitä luulet? tuomitsisitko sinä?

Tämä tekstiluonnos on minulle. minulle, jonka päässä on tuhansia ajatuksia siitä, mitä voisin kirjoittaa.

 Minulle, joka tuntee useampia tunteita päällekkäin, minulle, joka tietää, että tämä teksti voi satuttaa ihmisiä. Minulle, joka myöntää itsellensä olevansa taitava, jos vain antaa mahdollisuuden. 

Mahdollisuus olla omasta itsestään paras versio.

Minulle, joka on ollut ahdistunut, minulle, joka on sekava seinäkello ilman että siitä on mitään iloa kenellekään. 

Minulle, joka aloittaa kymmenen työtä ja saa ehkä yhden niistä valmiiksi. Minulle, jonka asunto on sekaisin koska motivaatio siihen on hukassa, tai sitten olen vain laiska laittamaan asunnon näyttely kuntoon, koska näin on hyvä.

En halua täydellisyyttä, pyrin epätäydellisyyteen, jotta minulla olisi helpompi olla. 

Minä, perfektionisti. 

Kuka minä olen?